Jännittävä kisapäivä täynnä musiikin juhlaa

Keskiviikkoilta oli täynnä jännitystä, lähenihän Mirjam Helin -laulukilpailun kolmas kisapäivä loppuaan. Illan aikana kuultiin ilmiömäisiä laulajia, jotka kuljettivat yleisön läpi suurten tunteiden ja tarjosivat huimaa virtuositeettia.

Varjoraati jäi miettimään mitä esittäjän itsevarmuus ja lavaolemus tuo esitykseen? Lisäksi pohdimme kilpailijoiden ohjelmistovalintoja alkukilpailusta finaaliin. Mitä asioita kilpailuun lähtiessä nuoren laulajan on hyvä ottaa huomioon? Mitkä ovat olleet tähänastiset osuvat ja vähemmän osuvat repertuaarivalinnat? Mitä kilpailija viestii omasta ammattimaisuudesta ja lauluinstrumentistaan kilpailuohjelmallaan?

Illan aloitti serbialainen sopraano Sonja Šarić, jonka näyttävä lavaolemus ja kaunis ääni vangitsivat yleisön. Šarićin käytti dramaatista sopraanoaan viisasti rauhallisessa alkuerän ohjelmassaan luoden upeita dynamiikkavaihteluja jumalaisine pianissimoineen. Hänen kilpailuohjelmistonsa lupaa kuitenkin hitaita tempoja finaaliin asti mikä asettaa hänet epäkiitolliseen asemaan kanssakilpaijoiden elävien ja dynaamisten esitysten rinnalla.

Illan aikana kuultiin kahta kontratenoria, joista ensimmäinen italialaisvenezuelalainen Rodrigo Sosa Dal Pozzo tarjoili huimaa virtuositeettia Rinaldon aariassa ”Venti turbini prestate” yhdessä pianistinsa Jacob Lidåkran kanssa. Selkeän ja helpon kuuloiset juoksutukset sekä varma lavaolemus palvelivat monipuolisen ohjelmistovalinnan. Kolmen kielen lisäksi Rodrigon alkuerä esitteli myös laulajan laajan eläytymiskyvyn. Hänen välieräohjelmistossa on otettu yhteiseksi teemaksi meri ja finaalin Prokofjevin Aleksandr Nevskin aaria erottaa kilpailijan varmasti joukosta.

Yksi päivän ilmaisuvoimaisimmista laulajista oli venäläinen sopraano Tatjana Starkova. Hän huokui vanhan ajan oopperakarismaa, joka valloitti koko salin. Mendelssohnin ”Hexenliedissä” Starkova langetti kirjaimellisesti loitsun yleisön ylle ja ei jättänyt tulkitsemisen varaa sanomastaan. Hänen pianistinaan taituroi Vsevolod Maximov. Laulajattaren ylenpalttinen dramaattisuus on vaikea mielessä sovittaa yhteen välierään tarjottuihin Šostakovitšin ketteriin ja humoristisiin Satiireihin ja Belliinin taivaalliseen Casta Divaan.

Kilpailuohjelmisto on siis oltava esittäjänsä näköinen ja päinvastoin. Kun kyseessä on näin laaja ohjelmisto, etuna on monipuolisuus. Eri kielet, tempo- ja dynamiikkavaihtelut, musiikkityylit ja rohkeat tulkinnat pitävät tuomariston ja yleisön niin sanotusti hereillä. Ohjelmiston lisäksi voi olla merkitystä myös sillä missä kohtaa kilpailua esiintyy. Kuka laulaa juuri ennen tai jälkeen omaa kilpailusuoritusta? Onko hänellä sama äänityyppi tai ohjelmistovalinta? Kilpailussa tarvitaan siis myös todella paljon hyvää tuuria menestykseen.

Suomalaisen laulajalupauksen Henri Tikkasen lämmin ja soinnikas baritoniääni täytti salin, kun hän otti yleisön haltuun Händelin Messias-oratorion ”Why do the nations” aarialla. Huonon tuurin aiheuttamat pienet sattumukset eivät antaneet häiritä Tikkasta ja hän päätti suorituksensa kauniiseen pianissimoon. Tikkasen jälkeen esiintyvä uusiseelantilainen Julien Van Mellaerts esitti kuten Tikkanenkin Wolfin liedin Abschied. Siinä kuultiin kahden laulajan erilaiset tulkinnat samasta kappaleesta. Mellaerts on varustettu varmalla tekniikalla ja kirkkaalla äänellä.

Illan päätti venäläinen kontratenori Vadim Volkov, jonka lauluinstrumentti ja ohjelmistovalinnat herättivät paljon keskustelua varjoraatilaisten keskuudessa. Äänellisesti Volkov kykeni vahvoihin nousuihin ja tunnelman luontiin, mutta lavaleijonaa voisi vielä vähän ruokkia. Finaaliin luvattua Wagnerin Adrianon aariaa oopperasta Rienzi olisi viihdyttävää kuulla.

Tämän päivän yksi ehdoton tähti oli kilpailupianisti Kirill Kozlovski, joka on ehdottoman kova ammattilainen musiikkityylistä riippumatta. Alkukilpailu lähenee loppuaan, ja huomenna jännitetäänkin jo välieriin menijöitä.

Johannes Pessi

Advertisements

”Rejoice greatly”!

Tiistai-illan alkueriä oli tullut kuuntelemaan jälleen hieno määrä klassisesta laulusta kiinnostuneita kuulijoita. Olihan salissa sentään viileää, ja saimme vielä kuulla aimo annoksen hienoa laulua. Illan avasi ukrainalainen sopraano Iryna Kyshliaruk (s.1990) pianistinaan Ilmo Ranta. Varjoraatilaiset pitivät Irynan kauniisti soivasta sopraanoäänestä, huikeasta ilmaisuvoimasta ja vahvasta kontaktista yleisön kanssa. ”Pyhä pyrkimys vahvaan tulkintaan” olisi kansan tuntema tanssitaiteilija Jorma Uotinen saattanut todeta!

Saimme pian lisää sopraano-osaamista, kun lavan valtasi suloinen eteläkorealainen Dongmin Lee (s.1990) pianistinaan Kristian Attila. Varjoraatilaiset tarkkoina huomasivat erikoisen koreografian kyseistä esitystä varten –  flyygelin kantta laskettiin. No, laulajiahan tänne tultiin kuuntelemaan, vaikka toki kilpailun pianistit tekevätkin hienoa työtä. Lee vakuutti varjoraatilaiset viimeisen kappaleensa, Händelin ”Rejoice greatly” hienoilla koloratuureilla.

Kun kerran oli iloittu Händelin tahtiin, niin otetaas sama ralli uudestaan! Illan ensimmäisen alkueräosion päätti eteläafrikkalainen Palesa Malieloa (s.1992), joka aloitti alkuerävetonsa siis Händelin kappaleella ”Rejoice greatly”. Tässä kuulimmekin jo kaksi aivan erilaista versiota samasta kappaleesta. Varjoraatilaisia ihastutti Malieloan säteilevä olemus ja hänen rohkeutensa valita Alban Bergin musiikkia laulettavaksi alkuerässä.

Tässä yhteydessä onkin hyvä puhua siitä, kuinka tärkeää hyvän ohjelman rakentaminen on. Alkuerässä laulajan täytyy neljän kappaleen aikana näyttää mahdollisimman paljon osaamistaan ja toisaalta ehkä myös peittää asioita, mitkä eivät vielä luonnistu aivan toivotulla tavalla. Ohjelmassa olisi hyvä näkyä laulajan fakki, eli äänityyppi (pääsääntöisesti liikumme akselilla kevyt ääni – raskas eli dramaattinen ääni). Lisäksi kilpailuohjelmassa täytyisi esitellä äänityypin lisäksi äänen ulottuvuus sekä korkealta että matalalta.

Bassot ja altot haluavat toki esitellä muhkeaa alarekisteriänsä kun samaan aikaan tenorit ja sopraanot kajauttavat niin korkealta kuin kantti kestää! Ohjelmassa olisi tärkeää olla laulajaa itseään puhuttelevaa musiikkia; tällöin tulkinta on usein vahva ja omakohtainen ja tulee kuulijaa lähelle. Ohjelmaan on hyvä rakentaa selkeä aloitus ja lopetus. Aloitus voi olla vaikuttava ja vangitseva tai vaihtoehtoisesti ”tässä olen, kuunnelkaa minua” –henkinen repäisy. Viimeiseksikilpailijat valitsevat yleensä kappaleen, jonka päätteeksi he haluavat räjäyttää salin aploderaamaan. Tällä kilpailijat paitsi saavat lisää laulajan itseluottamusta (heh!) myös osoittavat tuomaristolle, että heistä yleisö pitää. Lisäksi komea lopetus jättää positiivisen muistijäljen laulajasta. Hyvä kilpailuohjelma on myös tyylillisesti monipuolinen ja kappaleet sisältävät laajan tunneskaalan.

Noniin, takaisin asiaan. Eli tenoreihin 😉  20 minuutin väliajan jälkeen lavan valtasi norjalainen tenori Petter Moen (s. 1988). Hän, pianistinsa Kirill Kozlovskin kanssa, antoi hieman aikaa odotuttaa itseään lavan takana. Syytä voimme vain arvailla, mutta hyvää kannatti odottaa! Moen tarjoili meille tyylitietoista ja taiteellista tenoriutta, joka on toisinaan melko harvinaista herkkua. Varjoraati jäi kuitenkin kaipaamaan rohkeampaa otetta lauluteknisesti. Pienrstä kauneusvirherstä huolimatta Moenin huikaisevan tarkat ja suvereenit korukuviot Händelissä miellyttivät varjoraatia.

Toisena lavalle astui valloittava taiteilija, yhdysvaltalainen mezzo-sopraano Megan Moore (s. 1990). Meganin persoonallinen ja vahva tulkinta kappaleesta kuin kappaleesta omassa alkuerässään oli kokemus. Erityisesti Seston aaria Mozartin oopperasta La Clemenza di Tito aiheutti vaivoin tukahdutettuja ”brava!” –huutoja allekirjoittaneessa. Ehkäpä kuulemme häntä vielä tämän kilpailun aikana…

Illan viimeinen esiintyjä oli kanadalainen sopraano Elaina Moreau (s. 1989), pianistinaan Hans-Otto Ehrström. Kuulimme jälleen Händelin ”Rejoice” –sopraanoaarian Messias-oratoriosta. Erityisesti varjoraatia miellytti Moreaun eläväinen lavaolemus sekä kaunis äänenväri.

Alkueristä puolet on nyt siis käyty. Vaikka olemme kuulleetkin jo ison määrän hienoja taiteilijoita, on valtavasti hyviä laulajia vielä kuulematta, joten kaikki sankoin joukoin kuuntelemaan. Musiikki on parasta paikan päällä aistittuna!

Tuomas Miettola

Laulajan alkuja ja kylmiä väreitä

Tunnelma Musiikkitalon Camerata-salissa tiivistyi toisen kilpailupäivän aamulla. Sali täyttyi niin uusista kuuntelijoista kuin uskollisista koko kilpailun seuraajista. Kilpailun virallinen lautakunta takarivissä, varjoraatilaiset keskikäytävän eturivissä. Kamerat valmiina, valot ja juonnot.

Toisen alkueräpäivän aloitti venäläinen sopraano Kseniia Galitskaia (s. 1993) pianistinsa Olga Vaganovan kanssa. Galitskaia kertoi Varjoraadille arvontapäivänä, että hän on vasta aloittanut lauluopinnot. Tämä onkin mielenkiintoinen taustatieto, joka tarjosi varjoraatilaisille uuden näkökulman kyseisen sopraanon kuunteluun. Galitskaian kaunis, metallin sävyinen ääni näyttäytyi kaikessa kauneudessaan hidastempoisissa kappaleissa, joita olikin suuremmaksi osaksi hänen ohjelmastaan. M. Musorgskin laulu ”Hopak” vapautti laulajattaren tulkinnan ja rohkaisi käyttämään sävyjä.

Kauniin lyyrisen äänen omaava eteläkorealainen tenori Jaeil Kim (s. 1988) ihastutti yleisöä tulkinnallaan Taminon aariasta ”Dies Bildnis ist bezaubernd schön”. Hänen laulamisensa oli vaivatonta ja pidin hänen Lied-tulkinnastaan. Seuraavaksi lavalle astui samettiblaiseriin pukeutunut eteläkorealainen baritoni Jaejun Kim. Hänen tulkintansa Tostin ”Tristezzasta” oli linjakas, kaunissointinen ja musikaalinen.

Komeäänisten miesten esiintuloa jatkoi eteläkorealainen baritoni Sung Bin Kim ja pianisti Tuula Hällström loivat yhdessä upean tulkinnan H. Duparcin laulusta ”Extase”. Hänen alkuerän ohjelma oli vaativa, mutta hän selvisi siitä kunnialla.

Tämän päivän ensimmäiset kylmät väreet loi fantastinen eteläkorealainen bassobaritoni Bonsu Ku yhdessä pianistinsa Yuka Beppun kanssa. Bonsu Kun alkukilpailuohjelma oli musiikin riemujuhlaa alusta loppuun. Äänenkäyttö oli vaivatonta ja virtaavaa, fraseeraus oli rikasta ja kielet selkeitä. Haydn oli tyylitietoista ja musikaalista, J. Marxin ”Der Ton”…. Ah! Suljin silmäni ja nautin. Bonsu Ku päätti alkukilpailuohjelmansa Don Basilion aariaan ”La Callunnia è un venticello” ja sai yleisöltä ansaitsemansa raikuvat aplodit.

Kolmannen alkuerän päätti ukrainalainen baritoni Oleksandr Kyreiev. Parhaimmillaan hän oli P. Tšhaikovskin ”Don Juanin serenadissa”, jossa oli ilmaisuvoimaa. Esiintyjänä hän oli luonteva ja vapautunut. Mozartin oopperasta Guglielmon aaria ”Rivolgete a lui lo sguardo” päätti komeasti Kyreievin esitysvuoron.

Summa summarum: miesääniä löytyy ja hyviä sellaisia. Tähän kun lisää miesvoittoisen kilpailupianistien joukon, alkaa jo kaivata lavalle värikkäitä iltapukuja ja korkokenkien koputusta. Tätä onkin luvassa tämän päivän iltaosiossa. Pysykää kanavalla!

Johannes Pessi

Kolmas alkuerien kisapäivä

Mirjam Helin kansainvälisten laulukilpailujen kolmas alkueräpäivä osoitti nousujohteisuutta. Olihan kilpailun tässä vaiheessa vuorossa olevilla laulajilla enemmän aikaa levätä ja sopeutua sekä viimeistellä esityksensä yksityiskohtia. Heillä oli myös mahdollisuus paikan päällä ja internetin kautta seurata alkupään kilpailijoiden esityksiä ja oppia heidän esimerkeistään. Musiikkitalon Camerata-salin yleisön joukossa olemmekin bonganneet monia kilpailijoita. Olisi valmistautuminen kuinka perusteellista, live-tilanne on aina live-tilanne.

Päivän aloitti amerikkalainen baritoni Bryan Murray, jonka valmistautuminen varjoraadin mielestä oli huippuluokkaista. Tämä välittyi laulajan täydellisellä keskittymisellä, perusteellisesti lämmitetyllä lauluinstrumentilla ja taianomaisella tunnelmalla. Murrayn esitys vei mukanaan ja oli vaikea uskoa, että iltaresitaalin sijaan olemme klo 11:00 aamun kilpailusuoritusta. Suoritusten sijaan nimenomaan esitykseen heittäytyvät tulkinnat ovat puhutelleet meitä varjoraatilaisia niin kuin varmasti kaikkia muitakin.

Seuraavaksi salin täytti lämpimällä, seesteisellä aurallaan ihastuttava ruotsalainen sopraano Kristine Nowlain. Hän osoitti yhdessä pianistinsa Jacob Lidåkran kanssa erittäin taitavaa musisointia. Nowlain esitti kilpailun ensimmäisen ruotsinkielisen kappaleen, Havet sjunger, joka vetosi ainakin allekirjoittaneeseen. Vahvaa muusikkoutta osoitti saksalainen sopraano Anna-Maria Palii, jonka tyylikäs ”Let the bright Seraphin” (Händel) todisti hänen uskomattomasta koloratuuritaituruudesta.

Tässä vaiheessa kilpailua voisi puhua myös hiukan siitä, mitä tarkoitetaan laulajien kohdalla hyvällä yhteismusisointikyvyllä ja muusikaalisuudella. Laulajahan on sillä tavoin erikoinen, että hänessä yhdistyy sekä itse soitin että soittaja. Laulajan on siis jatkuvasti kehitettävää soitintuntemusta ja pidettävä huolta omasta lauluinstrumentista että pystyttävä kasvamaan sen soittajana ja musiikin tulkitsijana. Hauska kuriositeetti on se, että musikaalisuus on ainakin osittain biologista ja siksi sävelkuurouden, absoluuttisen nuottikorvan, musikaalisuuden ja musiikillisen luovuuden on havaittu kulkevan suvussa. Myös halukkuus kuunnella musiikkia vaihtelee suvuittain. Irma Järvelä väittää, että samanlainen parisidosta lujittava kiintymysgeeni löytyy myös linnuilta. Se lisää lintujen laulamista ja toisaalta reviirinmuodostusta. Laulajalintuset kilpailussamme taistelevat finaalipaikan reviiristä.

Pelkkä perusmusikaalisuus ei lopulta kanna aivan huipulle asti, vaan laulajan täytyy ottaa huomioon suorituksessaan muutkin, kuin äänen ja tekstiin liittyvät asiat. Laulajan täytyy olla kontaktissa yleisön lisäksi myös pianistin, orkesterin ja kapellimestarin kanssa. Kilpailutilanteessa näiden kontaktiryhmien kanssa on luotava nopea yhteys, jotta esitys voisi syntyä. Pelissä on siis riskiä. Monella kilpailijalla onkin mukana oma pianisti juuri tämän takia.

Väliajan jälkeen korealainen baritoni Sung Hwan Park yllätti rohkealla eläytymisellään Obradorsin laulussa ”El Vito” kengänkorkojen koputuksineen ja taputuksineen. Hänen heittäytyvä tulkinta kuuluisasta Figaron aariasta ”Largo al factotum” yllytti yleisön riemuhuutoihin. Tämän showmiehen itsevarmoja tulkintoja voisi kuulla lisää.

Chileläinen koloratuurisopraano Maria Carla Pino Curyn ohjelmistossa oli Händel-harvinaisuus ”Tu del ciel ministro eletto”, jonka tekstiin kuin koko ohjelmistonsa teksteihin laulajatar eläytyi todella sukottavasti. Tuntui kuin esittäjä olisi elänyt runoilijan ja libretistin sanat omiksi ja seisoi jokaisen ajatuksen takana. Bellinin ”Unissakävelijä” oopperan sankarittaren Aminan unensekaiset kaipailut välittyivät virtuoosimaisen koloratuurin kautta suurina tunteina. Tämä onkin keskeistä bel canto-tyylissä, kuten Maria Callaskin totesi että jokaisella trillillä, fiorituralla (koristus, korukuvio) ja kadenssilla on ilmaisullinen tarkoitus, myös niiden kautta säveltäjä on halunnut ilmaista roolihahmon tunnetiloja.

Keskiviikon päiväosion lopetti suomalainen sopraano Virva Puumala. Hän esitti erittäin tyylikkäästi suunnitellun ohjelmistonsa ammattimaisin ottein. Erityisesti Lisztin ”Oh! Quand je dors” laulussa hän ”maalaili” ilmaan sensuelleja värejä ja Hugo Wolfin dramaattisessa Mignonin laulussa Puumala piti yleisön ”otteessaan” huimalla tarinankerronnallaan. Täytyy myös erityisesti mainita Puumalan ja pianisti Juho Lepistön hieno yhteismusisoinnin taso. Vaikka Lepistö soitti solistisin ottein, ei balanssiongelmia ollut ja heidän välinen kontaktinsa säilyi herkemmättä, mikä kuului positiivisesti lopputuloksessa.

Varjoraati jää innolla odottamaan iltapäivän haastattelutuokiota legendaarisen Kiri Te Kanawan kanssa ja keskiviikon iltaosiota.

 

Antti Mähönen

 

Helsinkiläissyntyinen bassobaritoni, joka eksyi Ouluun opiskelemaan laulua. Vapaa-ajallaankin hän ui paitsi uimahallissa, myös musiikin syvissä vesissä.

 

 

Shadow Jury’s wrap-up of the first competition day

The sun seems to be arranged specially to give a warm welcome to all participants of Mirjam Helin in Helsinki. Everything is ready. Audience arrived, video cameras and microphones are set up, announcer Liisa Syrjälä warmed up her voice for the smooth introductions, pianists have their music scores in right order and all the competitions as well as events staff have done their best to prepare this moment.

And competitors? Some of them have rushed directly from opera productions or in the middle of the semester exams. Others have already experience in competitions and even in winning prizes. Others are taking their first steps on the international level. What Mirjam Helin Competition gives to each competitor is experience, highest quality video of performance, valuable feedback from the prestigious jury – and recognition by the large audience. It is an exceptional competition where every single competitor feels already a winner in the Preliminary round.

The competition began with the French-Belgian soprano Marianne Croux (b. 1991) from the Paris Opera Academy. Croux’ delightful performance was characterized by a beautiful and peaceful atmosphere. I’m sure singer herself didn’t feel very peaceful. It is a challenge to start the whole thing. But Croux moved smoothly from Bach to Mozart and from Debussy to Schubert in supportive company of pianist Hans-Otto Ehrström, and didn’t reveal any signs of suspense. It seemed that audience wanted the competitor to succeed and was grateful for enjoyable performance of this mature artist.

There has been a lot of discussion about how competitions are many times overloaded with sopranos. The Mirjam Helin Competition presents 22 male singers and 24 female singers and male voices are well presented this year. The 26 years old Chinese baritone Lunpo Cui together with pianist Yuriko Watanabe gave a very precise and clean performance. In Hugo Wolf’s Lied “Der Rattenfänger”, the audience got a glimpse of the Cui’s storytelling ability.

The Swedish soprano Jessica Elevant (1990) radiated with freedom and smile to the audience. Starting with Schubert and boldly closing her program with Wagner, Elevant showed that she certainly doesn’t lack courage! And that what competing is all about – courage. It demands a lot of courage to step in front of a jury and an audience in the concert hall – and at their homes worldwide. Especially today when everything could be shared immediately and everywhere.

It seems that agents and artistic directors are travelling less to listen to young singers. The first impression is usually made via video recording. Just like in this competition where those lucky participants were selected from over 500 candidates by video applications.

Yes, it is video, not only audio, since the looks nowadays matter in the opera world almost as much as the voice. The audience could approve with the preliminary choices of the jury when German baritone Christoph Engel (b. 1992) stepped on stage. His angelic lyric baritone was wisely used combined with crispy diction. Schubert’s lied “Auf der Bruck” was a dynamic and exquisite choice, with delightful support of pianist Tuula Hällström.

How wonderful to have all these talented young singers under the same roof here in Helsinki Music Center! It is an exciting journey to different singing cultures. Although all the singers are specialized in classical singing, they do come from different cultural backgrounds. And what a treasure it is that many cultures still have singing as an important part of everyday life.

A good example of this is South Korea, that is proudly presented among this year’s competitors. Young South Korean bass-baritone Byeong Min Gil (b. 1994) found virile mood in Schumann’s “Der Soldat” with punching support by the outstanding pianist Kirill Kozlovski. Gil smoothly moved on from Mozart to Rachmaninov, leaving the audience to wonder if he had any register breaks at all in his voice.

Another singing culture is Ukraine and the self-confident Ukrainian baritone Yuriy Hadzetskyy (b. 1992) from YAP of Polish National Opera gave a good example of this natural source. Rarely heard Kushpler’s music was obviously dear to Hadzetskyy’s heart, which resonated in beautiful and delicate colour palette of his voice.

Already after the first part of the first day of the competition, it seemed that this year edition has a high level and many interesting performances to come.

The evening session of the first day presented five male singers

The Shadow Jury agrees upon one thing. It is truly difficult to imagine how many hours of work it has taken for all the competitors to prepare their instruments and competition program to this point. To polish every single sound, phonetics of different languages, interpretation of each song and stage presence. Hours and hours of hard work, discipline, believing in their dreams and endless love towards the art of music. And we the audience, we share the love towards music.

Serbian baritone Stefan Hadzic (b. 1989) started the evening session of the first day. His deep and noble voice was capable to interpret both Lied and Opera supported by pianist Ilmo Ranta. Hadzic’s interpretation of Tchaikovsky’s aria moved audience and cheered with brilliant narration.

South Korean baritone Yohan Ji (b. 199) accompanied by Kristian Attila sung in tune and clearly, giving beautiful legato lines in Riccardo’s aria from Bellini’s “I Puritani”.The only tenor of the day, South Korean Jaewong Jung (b. 1989) greeted audience with a friendly appearance. His ambitious repertoire showed impact of power and metal in his voice.

The first Finnish singer of the competition was the bass-baritone Jussi Juola (b. 1987).  He impressed the Shadow Jury with clear diction of all three languages of his program, his caring voice and elegant interpretations. Together with pianist Eun Hye Kang, Juola managed to captivate the audience with intense storytelling in “Der Tambour” by Hugo Wolf.

American countertenor Eric Jurenas (b. 1989) closed the evening showing his skills especially in old and contemporary repertoire. Sparkle Händel coloraturas in “Destructive War” and musical lines in Schubert were delightful. Jurenas’ dramatic interpretation of the Refugee’s aria from Jonathan Dove’s opera “Flight” shared the opinions of the Shadow Jury. Was the interpretation far too theatrical or exactly what helps competitor to step in the spotlight? The Shadow Jury is looking forward to hearing two other countertenors of the competition to get a comparison.

One thing is clear – this competition asks for a lot of courage. Many singers are still young of age and are just in the beginning of their performance career. Luckily, a singer is never alone on stage, but always accompanied by a pianist. The positive energy and excellent play of the pianist can effect in grateful way the outcome of the performance. That’s why it is not a surprise that several singers have made their choice to bring own pianist to the competition which asks for both Opera and Lied repertoire. Some excellent duos have been already heard, including ones that are formed with pianists of the competition. The Mirjam Helin Competition provides high-level pianists and rehearsal time with them for every singer.

We warmly welcome everyone to watch the competitions either on the spot at the Helsinki Music Center or through the mirjamhelin.fi/competition-live live stream!

Shadow Jury

Ensimmäisen päivän iltaosiossa kuultiin viittä mieslaulajaa

Mirjam Helin -laulukilpailun ensimmäisen päivän iltaosion aloitti serbialainen baritoni Stefan Hadzic, jonka ote oli ammattimaisen varma. Hän omaa syvän, jalosointisen äänen, joka taipuu tasapuolisesti sekä liediin että oopperaan. Erityisesti mieleen jäi hänen tulkintansa Kreivi Tomskin aariasta Tsaikovskin oopperasta ”Patarouva”, jossa hän piti yleisön otteessa loistavalla kerronnallaan.

Seuraavaksi lavalle astui varmoin askelin eteläkorealainen baritoni Yohan Ji. Hän lauloi vaativan ohjelmistonsa puhtaasti, ja vahvimmillaan hän oli laulaessaan Riccardon aarian Bellinin oopperasta ”Puritaanit”. Päivän ainoa tenori, eteläkorealainen Jaewong Jung, omaa hienon, tummasointisen äänimateriaalin, josta löytyy myös tarvittavaa iskuvoimaa ja metallia.

Kilpailun ensimmäisenä suomalaisena laulajana kuultiin bassobaritoni Jussi Juolaa. Hän vakuutti Varjoraadin jalolla äänellään, puhtaalla fonetiikallaan ja erittäin tyylikkäällä tulkinnallaan. Hän vangitsi yleisön upealla tarinankerronnallaan Hugo Wolfin liedissä ”Der Tambour”.

Illan päätti amerikkalainen kontratenori Eric Jurenas, joka näytti ohjelmistollaan taitonsa sekä vanhan että nykymusiikin saralla. Hänen dramaattinen tulkintansa pakolaisen aariasta Jonathan Doven oopperasta ”Flight” jakoi raadin mielipiteet. Oliko tulkintaa liikaa vai juuri sen verran, mitä väkevä aaria tarvitsikin? Jurenaksen kirkassointinen ääni kasvoi tarvittaessa myös kantavaksi ja iskuvoimaiseksi. Raati jää mielenkiinnolla odottamaan kilpailun kahden muun kontratenorin kuuntelemista, jotta saamme vertailukohtia.

Innolla ja mielenkiinnolla kohti toista kisapäivää!

 

Kehräämistä ja uhoamista

Mirjam Helin -kilpailu – Alkukilpailu 1 

Vuonna 2019 kilpailun aloitti ranskalainen sopraano Marianne Croux (s. 1991) pianistinaan, etukäteistiedosta poiketen, Hans-Otto Ehrström. Kun ovi avautui ja Croux astui lavalle, valtasi salin rauha. Pariisin ooppera-akatemiassa opiskelevan Crouxin hillitty olemus heijastui myös kappalevalinnoissa.

Ensimmäisenä saimme kuulla J.S.Bachin Matteus-passiosta kauniin sopraanoaarian ”Blute nur, du liebes Herz”. Bachissa minua ilahdutti selkeä saksan kielen ääntäminen sekä kaunis ja rauhallinen tunnelma. Jäin kuitenkin kaipaamaan fraasien (yleensä yhden uloshengityksen mittainen laulettava jakso musiikkia) parempaa viimeistelyä.

Toisena kappaleena Croux lauloi W.A.Mozartin oopperasta Taikahuilu Paminan aarian ”Ach, ich fühl’s”, jossa hän jatkoi tunteiden vuodatusta uskottavasti. Ääni olisi kaivannut minun makuuni hieman lisää pyöreyttä ja lämpöä, mutta samaan aikaan on sanottava, että kuinka ilahduttavaa oli kuulla lyyristä sopraanoa, jonka ääni oli vuolas ja läpi rekisterien soiva! Seuraavana vuorossa olleessa Debussyn kappaleessa ”C’est l’extase” Croux (ja yleisö) pääsi nauttimaan soljuvasta musiikista ja hänelle hyvin luontevasta ranskan kielestä.

Ohjelma päättyi rohkeaan tulkintaan tutusta Schubertin liedistä ”Gretchen am Spinnrade”, josta löytyi tehoja niin musiikillisesti kuin äänellisestikin. Palaan hetken päästä Schubertin tarkemmin, sillä päivän toinen sopraano lauloi myös kyseisen kappaleen.  Croux kykenee välittämään aidosti kipeitä ja herkkiä tunteita. Minulle tuli vaikutelma kypsästä taiteilijasta, joka tahtoo saada laulujen tekstin sanoman läpi.

Ensimmäisen jakson toisena laulajana lavalle asteli nuori kiinalaisbaritoni Lunpo Cui (s.1993) pianistinaan Yuriko Watanabe. He aloittivat myös aarialla J.S.Bachin Matteus-passiosta (bassoaaria ”Mache dich mein Herze rein”). Ensivaikutelma Cuista oli hyvä; komea ja salskea nuori mies, joka asteli flyygelin mutkaan itsevarman oloisena. Koko esitystä leimasi kuitenkin hienoinen oppilasmaisuus. Hänen ääntöväylänsä, eli alue joka ihmisellä ulottuu äänihuulista aina huuliin saakka, ei pysynyt täysin auki eikä rentona ja se vaikeutti muun muassa voimakkaiden nyanssien synnyttämistä.

Cuin laulaminen oli kuitenkin hyvin tarkkaa ja puhdasta, sekä eri kielten ääntämys melko selkeää ja hyvää. Hugo Wolfin liedissä ”Der Rattenfänger” yleisö sai väläytyksen miehen tarinankerrontakyvystä. Ohjelman viimeisenä ollut Hamletin aaria (A.Thomasin oopperasta Hamlet) oli Cuin taidonnäyte hienoista ylä-äänistä!

Ensimmäisen alkueräjakson päätti ruotsalainen sopraano Jessica Elevant (s.1990), joka asteli lavalla vapautuneena ja hymyillen. Hänen pianistinaan toimi Hans-Otto Ehrström. Mikä ihanan piristävä sisääntulo ruotsalaiselta ja se antoikin odottaa lavasäteilyä myös laulun aikana! Elevant lauloi kilpailuohjelmansa aluksi G.Händelin ”Farewell, ye limpid springs and floods” aarian, jonka musiikin hän muotoili oikein tyylitietoisesti. Hänen englannin ääntämisensä oli selkää ja kappaleen lopetus oli sympaattinen.

Seuraavana kappaleena kuultiin jälleen Schubertin ”Gretchen am Spinnrade”, joka erosi päivän ensimmäisen laulajan versiosta varsin paljon. Toki nuotit ja sanat kuulostivat erehdyttävästi samalle, mutta tässä tullaankin klassisen musiikin hienouteen; kuinka kaksi eri taiteilijaa (loistavine pianisteineen) voivatkin muodostaa samasta teoksesta kaksi aivan tunnelmaltaan erilaista hetkeä? Jos Crouxin tulkinnassa oli jo melko aikaisessa vaiheessa volyymia, voimaa ja intensiteettiä, niin Elevant taas kasvatti tulkinnassaan kappaleen draamaa maltillisemmin ja muotoili musiikkia ihailtavan tarkasti huipentaen kappaleen dramaattisesti.

Kun Schubertin piano-osuuteen sävelletty rukki oli pysähtynyt, Elevant lauloi S. Donaudyn laulun ”O del mio amato ben” ja hän päätti ohjelmansa rohkeasti Elisabethin aariaan ”Dich teure Halle” R.Wagnerin oopperasta Tannhäuser. Kukaan ei voi syyttää ruotsalaisnaista ainakaan rohkeuden puutteesta! Villi ja tulkintatahtoinen asenne kantoi, sillä yleisö antoi Elevantille raikuvat aplodit ja oli aika siirtyä 20 minuutin paussille. Varjoraadin nuoret miehethän painuivat jo tässä vaiheessa syömään…☺

Ensimmäisen alkuerän toinen jakso piti sisällään hauskasti kolme baritonia, joten laulajat eivät varmasti välttyneet vertailulta niin yleisön kuin ehkäpä tuomaristonkin puolelta. Onneksemme nuoret miehet olivat keskenään melko erilaisia taiteilijoita.

Jakson aloitti suorastaan hurmaava saksalainen baritoni Christoph Engel (s. 1992), joka lauloi ohjelmassaan Händeliä, Duparcia, Schubertia ja Mozartia. Hän on äänityypiltään kevyt ja korkea baritoni ääni, ns. lyyrinen baritoni. Engelin ääni on enkelimäisen kaunis ja hän käyttää tekstiä hyväkseen laulussa paljon. Tämä paljasti myöhemmin myös useiden kielien kohdalla ongelmia, sillä hänellä oli tapa kaksintaa konsonantteja tarpeettomasti ja vokaalit jäivät usein melko lyhyiksi katkoen musiikin linjaa.

Schubertin lied ”Auf der Bruck” oli dynaaminen ja hieno valinta, jossa myös ihastuttava kilpailupianistimme Tuula Hällström pääsi välisoitoissaan taituroimaan ja kannustamaan näin laulajaa yhä parempaan ja parempaan suoritukseen. Viimeisenä kuultu Mozart oli hyvin tyylikäs. Figaron häiden kreivissä voisi minuun makuuni kuulua ja näkyä rutkasti lisää uhoa ja röyhkeyttä, vaikka musiikkia muotoiltaisiinkin tyylinmukaisesti!

Noh… Jos Engeliltä puuttui uhoa, niin sitä saatiin sitten seuraavaksi kahdeksikymmeneksi minuutiksi lavalle oikein olan takaa! Seuraavana lavan valtasi nuori eteläkorealainen basso-baritoni ByeongMin Gil (s. 1994) pianistinaan Kirill Kozlovski. Kirill aloitti takomaan flyygelistä tehoja irti Schumannin ”Der Soldat” luoden hienon jännitteen ja tarjoten impulsseja laulajalle ja Gil laittoi parastaan. Nuorta miestä on ns. ”paiskattu äänellä” ja sen hän antoi myös kuulua. Sotilaallinen uho tuli kerrasta selville ja mieleeni juolahti ajatus miehestä Carmenin härkätaistelija Escamillona tai Lemmenjuoman Belcorena.

Gil seestyi Schumannin jälkeen nauttimaan Rahmaninovin musiikista ja minua ihastutti laulun linjakkuus ja laulajan draamantaju. Gil lauloi kolmantena aarian Händelin oratoriosta Judas Maccabeus, joka soi komeasti. Jäin miettimään, että onko tuon miehen äänessä mitään rekistereitä olemassakaan. Aivan kuin olisimme hypänneet automaattiauton kyytiin; ääni soi alhaalta ylös asti vuolaana. Sen sijaan hänen englannin kielen ääntämyksestään en juuri saanut selvää. Pääsinpähän jostakin vähän rokottamaan tätä herrasmiestä… 😉 Gil päätti ohjelmansa Casperin aariaan C.M.v. Weberin säveltämästä oopperasta Taika-ampuja. Siinä Gil ei näyttänyt mitään väsymisen merkkejä vaan väläytteli mieletöntä ylärekisteriään ja vangitsi kuulijat.

Tässä on ison talon ääni ja minun makuuni mies ei siitäkään huolimatta möykännyt, vaan malttoi laulaa äänensä mitoissa. On myöskin odotettavaa, että hän on myös jakanut mielipiteitä.  Monelle kuulijalle hän on voinut hieman etäisen maun.

Jos emme olleet saaneet vielä tarpeeksi urostelua, niin lisää oli luvassa. Pitäkää hatuistanne kiinni! Lavalle marssi itsevarma ukrainalainen baritoni Yuriy Hadzetskyy (s. 1992) pianistinaan loistava Kristian Attila. Hadzetskyy oli tullut näyttämään kaunista ja hienosti soivaa ääntään, mutta allekirjoittaneelle vähempikin olisi riittänyt. Hadzetskyylla on hyvin kaunis ääni, mutta hän laulaa hieman yli äänensä rajojen kokoajan ja tämä tyyli kävi kuulijalle raskaaksi jo lyhyen alkuerän aikana. Hengitystekniikassa on parantamisen varaa ja sisäänhengityksen jäädessä vajaaksi oli tuloksena tiheä, tremolomainen vibrato.

Hadzetskyy lauloi Graunia, Mozartia, Kushpleria ( uusi tuttavuus) ja Straussia. Pidin kahdesta viimeisestä kappaleesta eniten. Kushplerin musiikki resonoi selvästi miehessä ja hän uskalsi käyttää myös äänensä kaunista ja herkkää väripalettia – sitä olisi voinut lainata vaikkapa Mozartiin enemmän! Strauss oli täynnä rakkaudesta juopunutta nuoruuden riemua, mutta oli rytmisesti hieman epävarma. Hadzetskyy jätti viimeistelemättömän vaikutuksen heiluvalla ja levottomalla lavaolemuksellaan sekä viimeistelemättömällä tekstillään. Tästä huolimatta jokaiselle kävi selväksi millainen luonnonvoima mies tulee vielä olemaan laulun parissa! Kun Varjoraatimme odotti tulkintatahtoisia taiteilijoita, niin tässä kuulimme sellaista. Lisää jäämme odottamaan.

Tuomas Miettola

Tuomas on Iisalmesta kotoisin oleva tenorinalku, jonka päivät kuluvat Sibelius-Akatemian käytävillä ja enenevässä määrin myös harjoituskopeissa. Vapaa-ajallaan hänet voi löytää todennäköisimmin jalkapallokentiltä tai kuntosalilta. Tuomaksen henkinen koti löytyy Savon sydämestä, avointen ja hymyilevien ihmisten keskeltä, mutta myös Helsinki on valloittanut osan hänen sydämestään. Taiteessa Tuomasta puhuttelee villi asenne sekä vilpitön läsnäolo.

 

 

Heipparallaa, täällä Varjoraati!

Varjoraati02 (1)

Kansainvälinen Mirjam Helin -laulukilpailu 2019 on käynnistynyt! Lämpimästi tervetuloa seuraamaan korkeatasoista kilpailua paikan päälle Helsingin Musiikkitaloon tai suorina lähetyksinä sekä tallenteina kilpailusivustolla mirjamhelin.fi. Täällä Varjoraadin blogissa tarjoamme päivittäin tuoreita kuulumisia kilpailijoiden esityksistä. Twiittaamme ja olemme tiedotusvälineiden käytettävissä, muun muassa kommentoimassa Ylen suoria Areena-lähetyksiä.

Muistutamme, ettemme ole missään tekemisissä kilpailun tuomariston kanssa, ja mietteemme ovat subjektiivisia. Talkootyöpanoksellamme pyrimme avaamaan kilpailujen seuraamisen saloja, palvelemaan yleisöä nojaten omiin kilpailukokemuksiimme ja levittämään laulun huumaa. Toivommekin, että innostamme teitä kommentoimaan ja kysymään asioita blogin kommenttikentässä, Twitterissä tai nettistriimausten lähetysikkunassa.

Blogikirjoitusten lisäksi julkaisemme videopäivityksiä Mirjam Helin YouTube-kanavalle.

Sieltä löydät nyt videotervehdyksemme!

Varjoraati 2019

Olga Heikkilä
Tuomas Miettola
Johannes Pessi
Antti Mähönen

2019, here we come

Tags

, , , , , ,

Even as an observer, the 2014 Mirjam Helin Competition was an intense, almost disorienting experience. Once I came back to London from Helsinki, my six days in Finland were still very much alive in my head. If the competition was undoubtedly the focus of my time there – and occasioned my (live) debut on Finnish TV with an interval interview during the fourth session of the semi-finals – it was not the only flagship of Finnish culture that took me aboard. My stay also included an illuminating trip to Hämeenlinna, Sibelius’ hometown (ahead of his 150th anniversary next year), a fascinating guided tour of the Finnish National Opera, and an absorbing visit to the Ateneum, Finland’s national gallery, for an exhibition to mark 100 years since the birth of the artist and author Tove Jansson, whose Moomin books were very much part of my childhood. No wonder that it took me a few days to acclimatise to my usual British routine!

In the course of the competition, all I had to do was get to the venues on time, watch, listen and write some blog entries. The organisers, judges and, of course, the competitors had an awful lot more to think about and do. For them, the competition represented the culmination of months, or even years of work. I imagine that, as we enter September and the summer is consigned to the past, life for them is only now getting back to normal.

For many of the young singers – not just the winners – it will have been a life-changing experience, opening new personal and professional vistas. The semi-finalists all rose to the substantial challenge of presenting a concentrated recital programme in the large – 1,200 seat – hall of the Helsinki Music Centre, while the eight finalists had the thrilling experience of singing two arias each to a packed house, accompanied by the Finnish Radio Symphony Orchestra under Hannu Lintu. To add to the excitement, this was all televised live on national TV. The finalists then went on to repeat the show a couple of days later at the similarly sized hall in Tampere. Between the semi-finals and the finals the competitors attended masterclasses with members of the jury, all of them singers of major international stature with significant wisdom to share. That is all quite something for even a young, highly energetic and receptive person to squeeze into the space of a week or so.

After such a concentrated and heightened burst of activity, it is strange to think that the next Mirjam Helin competition won’t take place until 2019. I was also lucky enough to attend the 2009 competition, so I have some kind of insider’s perspective on what has happened to some of the participants since. The female winner from 2009, the Russian soprano Julia Lezhneva, has acquired an international reputation and a recording contract with Decca. Her runner-up, the American soprano Nadine Sierra, is a Facebook friend of mine, and it has been gratifying to see how her career (and, via videos) her voice and artistry have grown. It so happened that, during my visit to the Finnish National Opera, I eavesdropped on a rehearsal of the new production of Le nozze di Figaro, and it turned out that the Cherubino was the delightful Finnish mezzo Melis Jaatinen, who was one of the semi-finalists in 2009.

Let’s see what becomes of the 2014 competitors and winners over the next five years. There are several whose futures I shall follow with particular interest. They have chosen a tough career, but it is always a joy to see talented and hard-working people succeed, and we should all join in wishing them all the best. The five years between 2009 and 2014 passed by with astonishing speed, and the world’s top opera houses are probably already planning their casts for 2019, so the next Mirjam Helin International Singing Competition is probably closer than we might imagine…

Yehuda Shapiro

Yehuda Shapiro, based in London, is active as an opera critic and journalist, contributing to leading specialist magazines such as Opera and Classical Music, and to the website Sinfini. He has a special interest in the development of young vocal talent. In 2009, he reported on the Mirjam Helin Competition for Opera Now magazine and was delighted to be back in Helsinki for the 2014 edition, writing this time for Classical Music. His special report will appear in a dedicated competitions supplement in early 2015.

Finaalin jälkipyykkiä

Tags

, , , , , , ,

Kilpailut on nyt saatu kilpailtua ja palkinnot jaettua. Tällä kertaa ainakin varjoraadin havaintojen mukaan yleisökin oli melko lailla samaa mieltä arvovaltaisen tuomariston kanssa, eikä varjoraadillakaan ollut lopulliseen palkintosijojen järjestykseen varsinaisesti mitään nokan koputtamista, vaikka meidän varjolistamme hiukan lopullisesta erosikin. Listat – sekä varjoraadin yhteinen että kunkin raadin jäsenen oma järjestys – löytyvät tästä blogista keskiviikon 13.8.2014 kohdalta, tähän kirjoitukseen on koottu yhteen varjoraadin kaikkien jäsenten näkemyksiä.

Toisinaan laulukilpailuissa – etenkin kansainvälisellä tasolla, jolloin kilpailijat ovat jo lähtökohtaisesti erittäin taitavia ja vailla esimerkiksi suurempia teknisiä puutteita – kärkisijojen jakaminen voi olla aika hankalaa. Henkilökohtaiset makuasiat, niin mieltymykset kuin toisaalta antipatiatkin vaikuttavat erittäin paljon, ja joskus kilpailuissa voi käydä jopa niin, että ensimmäiselle sijalle valitaan laulaja, joka on läpi kilpailuerien tasaisen hyvä eikä herätä suuria tunteita suuntaan tai toiseen: tällainen laulaja ei siis myöskään ärsytä ketään kovin paljon, vaan saa kaikilta tuomareilta vähintäänkin melko hyvän arvion. Usein lauluäänen ja esiintymisen kaikkein persoonallisimmat piirteet ovat ainakin yhden tuomarin mielestä ärsyttäviä virheitä, jolloin tällaisen tuomariston mielipiteitä jakavan laulajan on vaikea nousta aivan terävimpään kärkeen.

Niinpä varjoraadissakin mielipiteet jakautuivat melko lailla. Neljänsistä sijoista oltiin raadissa kutakuinkin yksimielisiä: vaikka Elena Gusevan runsas ääni teki aiemmissa erissä raatilaisiin vaikutuksen, oli hänen ohjelmistovalintansa finaalissa ehkä vähän epäkiitollinen, kuten myös Dmytro Kalmuchynilla, jonka kappaleet olivat hänen nuorelle äänelleen vielä hitusen liian raskaat. Kuitenkin Kalmuchynin koskettavaa heittäytymistä ja spontaaniutta ihailtiin yleisesti. Naisten sarjassa Ekaterina Morozova tuli varjoraadin listalla kolmanneksi melko yksimielisesti. Hänen äänimateriaalinsa on upea, mutta tekstien käsittelyyn kaivattiin yleisesti lisää tarkkuutta.

Siitä eteenpäin valinnat olivatkin hieman hankalampia. Eniten kannatusta naisten sarjan voittajaksi saivat Kateryna Kasper ja Sunyoung Seo, joista ensin mainittu oli raadin naisjäsenten suosikki ja jälkimmäinen taas miesten. Seon kaunis ja vuolas lyyrisdramaattinen sopraano ja eleettömän intensiivinen tulkinta ihastuttivat herroja, mutta daamit kiinnittivät näiden ominaisuuksien lisäksi huomiota äänessä raskaahkoon laulutapaan, paikoin ilmenneeseen terävyyteen ja hienoiseen alavireisyyteen, mikä luultavasti johtui siitä, että laulaja oli huolissaan äänensä kantavuudesta – Musiikkitalon sali on toki iso, ja Radion sinfoniaorkesterista lähtee paljon ääntä, mutta Seo olisi tästä huolimatta voinut huoletta antaa äänensä soida vapaasti. Ehkäpä ohjelmavalintakin oli vähän raskas. Kateryna Kasper taas teki loistavan vaikutuksen laulamalla oman kevyen äänityyppinsä ohjelmaa erittäin tyylikkäästi ja valovoimaisesti, sijoittuen ansaitusti ensimmäiselle sijalle: äänen koko ei siis kaikeksi onneksi ole kilpailuissa merkittävin asia vaan se, miten sitä käytetään.

Miesten sarjassa mielipiteet kärkisijoista hajaantuivat vähän enemmän: kolme raatilaista olisi sijoittanut Leon Kosavicin kärkeen. Hän teki oopperalavoille valmiin vaikutelman, lauloi musiikillisesti ja teknisesti erittäin hyvin ja esitti ohjelmansa erittäin harkitulla tavalla ja tekstilähtöisesti. Tässä kohtaa raatilaisten mielipiteet sitten menivät ristiin: se, mikä yksien mielestä oli hyvin suunniteltu ja toteutettu, viihdyttävä ja koskettava esitys, oli toisten silmissä maneerista ja epäspontaania. Makuasioista voi aina kiistellä taiteen suhteen, joten tyydyimme tähän asetelmaan ja totesimme, että tässä on nyt laulaja, joka ainakin herättää tunteita!
Kosavicin maanmies, ansaitusti parhaana suomalaisen laulun esittäjänä palkittu muhkeaääninen Matija Meic herätti rohkeana, vilpittömänä ja alkuvoimaisena esiintyjänä raadissa suuria sympatioita ja oli joidenkin raatilaisten listoilla nostettu aivan kärkisijoille. Kuitenkin toiset meistä kuulivat finaalissa hänen äänessään ehkäpä jännityksen mukanaan tuomaa kireyttä. Joka tapauksessa hänen esityksensä oli teksti-musiikkisuhteessaan ja avoimuudessaan nautittava!

Beomjin Kim esitteli upeasti ja vaivattoman hehkuvasti soivaa instrumenttiaan tunnetuissa tenoriaarioissa, joita osa varjoraatilaisista tosin piti hänelle tässä vaiheessa hitusen liian raskaina: keskiala ei kantanut vielä joka paikassa aivan optimaalisesti paksun orkesterisatsin yli, ja tulkintaan varmasti tulee tulevaisuudessa vielä lisää syvyyttä. Esitys oli kuitenkin kaikin puolin tyylikäs ja onnistunut.

Varjoraadin joukossa pohdittiin sitä, millä perusteella kukin meistä omat voittajansa valitsi. Toisille meistä tekniikka, äänimateriaali ja sen soveltuvuus käytännön työskentelyyn oopperan ammattilaisena olivat tärkeämpiä kuin toisille, jotkut taas painottivat sitä, miten laulajat tulkitsivat tekstiä ja välittivät musiikillisia ajatuksia – kolmas tapa taas oli kalkyloida omat sijoituslistansa näitä ominaisuuksia yhdistellen ja eri tavoilla painottaen. Niinpä niin; koska emme varjoraadissa saavuttaneet yksimielisyyttä, päätimme sen sijaan nauttia mielipiteiden kirjosta.

Joka tapauksessa tämän tasokkaan kilpailun kärkisijoille tulleiden laulajien väliset erot olivat varjoraadin silmissä melko pieniä, ja hieman toisin painottaen palkinnot olisivat ehkä voineet jakautua jollain toisella tavalla. Mikä meitä mietityttää on se, että tästä tosiasiasta huolimatta media huomaa yleensä vain ensimmäiselle sijalle tulleet laulajat: esimerkiksi eräs valtakunnallinen sanomalehti on tehnyt koko sivun jutun voittajista, mutta tuskin edes mainitsee muita palkittuja. Pitäisiköhän kulttuuritoimitusten tässä kohtaa ottaa mallia vaikkapa urheilusivuista, joilla reilun pelin hengessä tavallisesti haastatellaan Suomessa järjestettävien kansainvälisten kilpailujen kaikki palkinnoille sijoittuneet, ja sen lisäksi muistetaan myös mainita obskuranttienkin lajien ulkomaisissa kilpailuissa seitsemänneksitoista sijoittunut suomalaisurheilija?

Onnittelemme kaikkia kilpailuissa palkittuja lämpimästi ja toivotamme heille mitä parhainta menestystä ja laulun iloa!

Varjoraati