Tunnelma tiivistyy, alkuerän lupauksia lunastetaan, katsomossa kuiskitaan kiihkeästi

Tags

, , , , , ,

Upea kilpailu meneillään!! Tässä kun omaa finalistilistaa miettii, niin koko ajan menee vaikeammaksi. Yksi erä vielä ja sitten luvassa se kutkuttava hetki, kun selviää miten tuomaristo on esityksiä arvottanut ja keitä näistä hienoista nuorista taiteilijoista saadaan kuulla vielä lisää.

Saimme ennen viimeisen välieräpäivän alkua viestiä, että jotkut blogimme lukijat ovat toivoneet varjoraadilta kriittisempää otetta. Siinäpä onkin melkoinen pähkinä, jota lienemme jokainen kohdallamme pyöritelleet. Faktahan on, että emme ole sen enempää kriitikoita kuin tuomareitakaan, vaan ennemminkin vertaistarkkailijoita. Muutenkin tuntuu siltä että sana “kritiikki” tai “arviointi” sisältää suomalaisille negatiivisen taustavireen ja odotuksen. Ainakin itse näen negatiivisten tai epäonnistuneiden asioiden listauksen kovin helppona tapana arvioida esityksiä. Esiintyvä taiteilija on aina matkalla jonnekin. Polun varrella saattaa joskus kasvaa rikkaruohoa, toisinaan osuu sateinen päivä tallustelua säestämään, joskus edessä on isompi oja, jonka yli siltaa ehkä vielä rakennetaan. Tuollaisen ojan yli voi yrittää hypätä ja hypyssä voi onnistua tai epäonnistua. Mutta se ei ole ainakaan minulle kuulijana olennaisinta. Olennaisinta on saada olla hetki seuralaisena tällä matkalla. Olla se ystävä, jolle sielua vähän raotetaan tai se luotettu, jolle uskalletaan olla myös tyly tai julmakin. Jos joku koskettaa, se koskettaa vaikka kurkun aamuasetus olisi hiukan vinksallaan tai eilispäiväinen kebab kuplisi vielä kuvussa. Tällä matkalla laulaja ei pääse koskaan määränpäähän, tosin polku tasaantuu ja mäet pienenevät. Sitä vartenhan laulutekniikkaa opiskellaan: jotta ilmaisun tieltä ja sanottavan edestä saataisiin rajoitteita purettua. Enemmän siis keskityn kuuntelussani tämän yhteisen hetken tavoitteluun ja se ehkä kuultaa kirjoituksessanikin.

Joka tapauksessa tämän aamuerän alkupuoliskon kavaljeerikatalogiin en juurikaan kriittisiä aatoksia saanut kirjattua, vaikka asiaa hieman kuunnellessa pureskelinkin. Ennakko-odotus oli ohjelmistovalintoja lukiessani vähän ahdistunut ja ehkä tylsistymään varautunut. Itse tykkään enemmän jonkin teeman ympärille punotuista kokonaisuuksista, joissa säveltäjien vaihtuessa myös tunnelmat ja sävyt vaihtuvat selkeämmin ja katsoja pidetään otteessa monimuotoisuudella ja uusien puolien paljastamisella. No, kaikki kolme ensimmäistä taiteilijaa kumosivat tämän täysin. Täysin.

Leon Kosavic, nuori kroatialainen, oli valinnut ohjelmaansa Sibeliuksen Fågellekin lisäksi F. Schubertin Schwanegesang -“kokoelmasta” otteen Heinen runoihin sävellettyjä lauluja. Miten voikaan olla jokaisella laululla niin oma värinsä? Kosavicin silmistä näkee jo ennen pianon ensimmäistä akordia, mitä hänellä on kerrottavana, ja jokainen runo on sisäistynyt ja ote on vahvasti tekstistä ammentava. Kosavicin taide on konstailematonta, raikasta ja introvertillä tavalla ekspressiivistä. Ääni soi salissa kauniina ja täyttää sen helposti. Draamantajua on tälle nuorelle baritonille annettu kauhalla ja sävykäs ääni on hyvin hallinnassa. Upean kokonaisuuden päättää Malatestan aaria G. Donizettin oopperasta Don Pasquale, jossa Kosavic on herkullisella tavalla päälleliimatun koominen eksoottisine käsivääntelyineen ja lavalta poiskävelyineen. Ääni soi koko ajan kauniin hallitusti, ja se on sekä kirkas että tumma. Niin ja tämä miekkonen on 23-vuotias. Vau.

Armenialais-ukrainalainen tenori Liparyt Avietisian pääsi seuraavana lavalle liekehtimään. Hänen äänessään on persoonallinen timbre, joka varmasti jakaa kuulijoita, mutta tähän kuulijaan osui ja upposi. J. Sibeliuksen Auringonnousu (Soluppgång) kuultiin tällä kertaa ruotsin kielellä, mikä jäi ehkä hieman harmittamaan itseäni. Toivoisin, että kilpailun sääntöihin lisättäisiin, että suomalaisen säveltäjän laulu tulee esittää alkuperäiskielellä, eli sillä kielellä jonka säveltäjä on valinnut sävellettäväksi. Esitys oli kuitenkin kaunis ja Avietisian pääsi jo väläyttämään kaunista tenoriaan ja erityisesti konstailematonta muusikkouttaan. P. Tšaikovskin lauluista kohokohdiksi nousivat iki-ihana Sred šumnogo bala ja Zatšem? G. Bizet’n Carmen-oopperan kukkaisaaria, Don Josén “La fleur que tu m’avais jetée” väritti tenorin ääntä vielä yhdellä lisäkerroksella ja toi kyllä kovasti lisäpaineita Escamillolle… 😉 Hieno esitys upeaääniseltä nuorelta, mutta jo selkeän laulajapersoonan omaavalta taiteilijalta.

Ilotulitus sen kun jatkui, kun lavalle asteli Matija Meić. Jos Kosavicin kohdalla kirjoitin introvertillä tavalla ekspressiivisestä otteesta, niin Meićin kohdalla käyttäisin luonnehdintaa ekstrovertillä tavalla ekspressiivinen. Meić on yksi kilpailun ilmaisuvoimaisimpia taiteilijoita ja hänellä on koko ajan kyky saada kuulija tuntemaan, että juuri tässä hetkessä luodaan jotain uutta. Improvisatorinen tapa käsitellä tekstiä lienee yksi tähän mielikuvaan vaikuttava tekijä ja myös piilevä tenorimainen uho ja eräänlainen kesyttämätön alkukantaisuus välittyvät silmäkulman pilkkeen kautta luonnollisesti. Muhkea ääni ja läsnäoleva olemus hurmaavat kuulijat ja viimeistelty tekstinkäsittely lisää vaikutelmaa laadusta. Erityismaininta Meićille T. Pylkkäsen Pastoralen esityksestä. Uskoisin, että tässä saatettiin kuulla “Palkinto parhaan suomalaisen laulun esityksestä” -sarjan voittaja. Laulajaa on myös mukavaa seurata, kun kroppa on kokonaisuudessaan mukana tekemisessä ja tukee ilmaisua vailla päälleliimattua vaikutelmaa.

Tauon jälkeen päästiin kuulemaan kahta alkuerissä vahvan vaikutelman luonutta sopraanoa. V. Bellinin aarialla oopperasta Il Pirata aloitti ohjelmansa venäläinen Ekaterina Morozova. Morozovan ote on aamupäivän miehiin verrattuna viileämpi ja hänen tulkintatahtonsa syttyi täyteen kukkaansa vasta kotikielellä laulaessaan. S. Prokofjevin laulut Anna Ahmatovan runoihin saivat tämän sopraanon eläytymään uskottavasti ja suhteessa ohjelmaan kaikkein sisäistyneimmin. Lisäksi parasta antia oli minun korvilleni N. Slonimskin Dušniy hmel. J. Sibeliuksen Demanten på marssnön saatiin kuulla saksaksi. Tästä jo aiemmin vähän avasinkin ajatuksiani. Morozova omaa vahvan ja helposti syttyvän täyteläisen äänen, jossa on kaunis väri. Yleisön suosionosoitukset olivat hänen kohdallaan hieman maltillisemmat. Ehkä taiteilijan etäisempi persoona synnytti vähän välimatkaa yleisöön?

Sunyoung Seon ääni on lyyris-dramaattinen sopraano. Kaunis, helmeilevän kirkas perussävy, joka muuttuu hetkessä positiivisella tavalla läpitunkevan leikkaavaksi. Seo on teknisesti jo monella rintamalla kovasti edistyksellinen ja lavavalmis. J. Sibeliuksen “Flickan kom ifrån sin älsklings möte” sopi Seon äänelle kauniisti, ja hän oli tehnyt töitä ruotsin kielen eteen ja niittikin satoa sillä rintamalla kiitettävästi. Kyseisessä Sibeliuksen laulussa piilee helposti vaara hieman pystysuoralle ilmaisulle, jos kieli ei ole hallussa riittävissä määrin, ja Seo saattoi tähän vähän varsinkin laulun alkuvaiheilla kompastua. Neddan aaria R. Leoncavallon oopperasta Pajatso sopi tälle äänelle hienosti. Usein tähän aariaan tarttuvat – ehkä syyttä – vähän kevyemmät äänet, mutta Seo otti aarian omakseen ja sai siihen monta ilmettä sävykkäällä äänellään. Sokeriksi pohjalle Seo oli jättänyt R. Straussin Neljä viimeistä laulua (Vier letzte Lieder), joka oli hurja valinta kilpailuohjelmaan sisältäessään kuulijan osalta niin suuresti odotuksia. Näiden odotusten täyttymisestä olimme varjoraatilaisten kesken vähän erimielisiä. Itselleni jäi kahden ensimmäisen laulun osalta vielä pieni toive suuremmasta innoittumisesta ja euforian kokemuksesta. Näitä lauluja kuunnellessa toivoisin vaikeutta penkissä pysymisessä. Beim Schlafengehen alkoi vihdoin lunastaa kohdallani tätä hyrinää Kristian Attilan “viulusoolon” lyyrisyyden tukemana. Myös Im Abendrot pysäytti. Vaikka en ihan penkistä tipahtanutkaan, niin tämä sopraano oli joka tapauksessa upea ja äänellisesti hienolla polulla. Uskoisin häntä kuultavan finaalissa.

Jäljellä siis enää yksi välierä, ja sitten parin välipäivän kautta kohden finaalia. Upea kilpailu!! Upeita laulajia!! Upeita pianisteja!! Ugh.

Ann-Marie Heino

Mezzosopraano Ann-Marie Heino ain’ laulain työtään tekee Kansallisoopperan solistiharjoittelijana. Partituurin lisäksi kädessä pysyvät myös golfmaila ja parsonrussellinterrieri Leevin hihna. Ann-Marie yrittää kovasti pitää yllä uskottavaa mezzosopraano-statusta, mutta huhujen mukaan tykkää kovasti vaaleanpunaisista asioista.

Advertisements

Pikainen bloggaus

Tags

Eilisen Tove Janssonin 100-vuotispäivän kunniaksi:

“Ei ole mikään konsti olla rohkea, jos ei pelkää.”

 

Petri Bäckström

Petri Bäckström on neulova tenori -tittelillä paiskattu lavaleijona ja filosofitenori-arvonimellä esitelty tanssiva muusikko. Laittaa itsensä täysillä peliin näyttämöllä ja on laulamisen suhteen innokas amateur. Suurista sanoista huolimatta vahvatahtoinen pehmoilija ja vastakohtaisuuksista elävä yksinkertaistaja.

Lauantai-illan liikutuksen hetkiä

Tags

, , , , , , , , ,

Lauantai-illan välierät tarjosivat minulle liikutuksen hetkiä muutamaankin otteeseen. Olen ollut koko päivän väsymyksestä huolimatta hyvällä tuulella upean musisoinnin vuoksi. Olen pohtinut kilpailuiden lopputulosta ja miettinyt kuinka vaikeaa paremmuusjärjestykseen laittaminen tuleekaan olemaan. Päädyin kuitenkin sellaiseen ajatukseen, että on aivan sama kuka voittaa, sillä jokainen tällä hetkellä mukana oleva varmasti on riittävän taitava ansaitakseen erityishuomiota. Kyse on myös vain yhdestä ainoasta kilpailusta satojen muiden joukossa, eli emmehän me ole valitsemassa tässä suurhallitsijaa seuraavaksi sadaksi vuodeksi.

Venäläinen sopraano Elena Guseva aloitti välierät. Hänen todella kaunis sopraanonsa soi erittäin upeasti. Edelleen toivoisin Gusevan kiinnittävän huomiota tekstiin, enkä tarkoita enempää t-e-k-s-t-a-a-m-i-s-t-a vaan ihan puhtaasti oikein lausumista. Joka tapauksessa Bergin ”Sieben frühe lieder” -sarja tarjosi erittäin huikeita hetkiä ja oli mielestäni oikea valinta hänelle. Myös tulkinnallisessa puolessa haluaisin nähdä vieläkin enemmän heittäytymistä.

Suomalainen mezzosopraano Katariina Heikkilä jatkoi vahvojen tunteiden tulkkina. Hieman ehkä tuohon tilaan ajatellen varovaisesti alkanut ensimmäinen laulu vahvistui loppua kohden ja muissa lauluissa ääni ei enää kuulostanut varovaiselta. Koska Heikkilä on nyt selkeästi löytänyt kanavan, jonka kautta pystyy välittämään ajatuksiaan ja tunteitaan noin koskettavasti ja aidosti yleisölle, toivoisin etteivät kädet olisi niin paljon mukana tarinassa. Heikkilän ja hänen loistavan pianistinsa Joel Papinojan ohjelmasta voin nostaa kaksi laulua jonka kohdalla kyyneleet kirposivat silmiini; ensimmäinen oli Brahmsin ”Von ewiger Liebe” ja toinen oli Kasken ”Niin mustina muratit kiertää”.

Ukrainalainen baritoni Dmytro Kalmuchyn tarjosi välierissä yleisölle yhden opuksen verran Straussin lauluja. Laulut sinänsä sopivat hyvin Kalmuchynille, mutta kisaan en olisi ottanut mukaan opuksen 10 kaikkia kahdeksaa laulua. Hänen esiintymisensä ei ollut myöskään ihan niin rentoa ja luontevaa kuin alkukilpailuissa, ja astittavissa oli, että uusi tila ei ehkä ollut hänelle kovin mieluisa paikka laulaa. Äänen yläkerta ei auennut yhtä vapaana ja tämän vuoksi äänikin tuntui väsyneen ja syöneen alakertaa. Joka tapauksessa haluan sanoa, että on harvinaista kuulla noin nuorta ja jo noin pitkällä olevaa baritonia. Haluan myös mainita kuinka upean koskettavasti Tuula Hällström tulkitsi Straussin liedejä ja samaan hengen vetoon voin hehkuttaa ylipäänsä pianistien tasoa näissä kisoissa!

Ukrainalainen sopraano Kateryna Kasper on yksi kilpailuiden ilmeikkäimmistä laulajista. Hänen olemuksensa lavalla on energinen ja valoisa. Joskus saattaa jopa tulla sellainen olo, että ilmaisusta olisi varaa pudottaa hieman pois. Hänen laulunsa oli erittäin nautittavaa kuunneltavaa ja huoliteltua aina tekstiä myöten, jopa ruotsin kieli taittui tältä sopraanolta. Jos jotain olisin saanut toivoa, niin jonkin humoristisen laulun, koska lavatyöskentely on noin hyvää ja pilkettä silmäkulmasta löytyy. Myös koloratuuria olisi ollut ilo kuulla enemmän, mutta ymmärrän hyvin, jos hän ei halua leimautua koloratuurisopraanoksi ja tämän vuoksi pysyttelee lyyrisessä ohjelmistossa.

Korealainen tenori Beomjin Kim lauloi illan viimeisenä ja niin kuluneelta kuin se kuulostaakin, niin ei missään nimessä vähäisimpänä. Vaikka teksteissä on kuultavissa korean aksenttia, niin kaiken sen voi katsoa sormien läpi, kun esiintyminen ja laulu on noin kaunista ja aitoa. Hänen laulaessaan tuli olo, että voisin vain jatkaa kuuntelemista ja katsomista loppuillan. Ei pidä tässäkään kohtaa unohtaa sitä, että Kiril Kozlovskyllä oli näppinsä pelissä tässä duossa ja haluan kiittää myös häntä tästä upeasta kokemuksesta. Pikku miinuksen ääneen tuo välillä pieni honotus, mutta sekään ei onneksi nouse suuren nautinnollisen kuunteluhetken esteeksi. Voi siis sanoa, että vaikka kaikki asiat eivät esiintyjällä olisikaan ihan täydellistä, niin sillä ei ole väliä. Jos laulajalta löytyy puhutteleva puhdas ääni ja kyky kertoa asioita, välittää tunteita, olla ihmisten edessä aito oma itsensä, muu menettää merkityksen.  

Joonas Asikainen

Joonas Asikainen on Sibelius-Akatemiassa viimeisiä opintojaan vetelevä baritonin alku. Tämä Savosta kotoisin oleva laulaja on löytänyt kotinsa Kalliosta ja viihtyy siellä erittäin hyvin hipstereiden ja hörhöjen seassa. Ja jos kaupunkielämä alkaa ahdistaa enemmän, niin sitten otetaan jalat alle ja mennään metsään!

Musiikkitalon konserttisalissa soi vihdoin lied!

Tags

, , , , , , , ,

Laulajien kokoamien välikilpailuohjelmistojen tarkastelu on kiinnostavaa puuhaa: näyttäisi olevan kolmenlaista ohjelmarakentelun koulukuntaa. Kilpailun ohjesäännön mukaan jokaisen on laulettava vähintään yksi suomalaisen säveltäjän laulu, yksi ooppera- tai konserttiaaria ja 15-20 minuuttia kestävä yksinlauluista, voinemme sanoa liedeistä, koostuva kokonaisuus. Eräät ovat siis jakaneet ohjelmansa kirjaimellisesti kolmeen osaan: ensin suomalaisen säveltämä laulu, sitten jokin laulusarja tai sen osa, ja lopuksi aaria. Sitten on niitä, jotka ovat halunneet jakautua vielä rohkeammin ja ovat valinneet kasan toinen toistaan vaikuttavampia laulusävellyksiä. Kolmas ryhmä kuuluu niin sanottuun sisältövähemmistöön: he ovat nähneet paljon vaivaa ja valinneet laulunsa runojen perusteella niin, että kokonaisuutta sitoo yhteinen teema, tai se rakentuu juonen varaan.

Välikilpailun aluksi laulaneista viidestä laulajasta kontratenori Siman Chung ja sopraano Anna-Maria Gieron kuuluvat viimeksi mainittuun ryhmään: Chung kuljettaa laulujensa lomassa mahdottomalle rakkaudelle omistautumisen sekä luontoaiheiden lankaa, ja Gieronin laulaessa rakkaus heijastuu vedenpeilistä. Chungin kontratenori soi upeasti, ja hän on parhaimmillaan ohjelmansa päättäneessä Händelin Rinaldon aariassa. Muutoin ilmaisu kuulostaa samankaltaiselta läpi ohjelman, vaikka silmistä näkyy voimakas tahto värikkyyteen. Gieron puolestaan ei kykene äänivarojensa puolesta kilpailemaan muiden aamuerän laulajien kanssa, mutta ilmaisu on sielukasta. Gabriel Faurén Au bord de l’eau on koko aamuerän koskettavin esitys.

Kanadalainen Rihab Chaieb ei ole päästänyt itseään helpolla valitessaan ohjelmansa suomalaista laulua; hän elää vahvasti Aulis Sallisen laulun Ei mikään virta Paavo Haavikon tekstiin ja tekstityslaitteelle olisi tarvetta vain ajoittain. Välierän suhteellisen laaja liedkokonaisuus rohkaisee pianisteja kohoamaan laulun rinnalle tasavertaisiksi tulkitsijoiksi: Kiril Kozlovskyn soitto Chaiebin ohjelmaansa valitsemassa argentiinalaisen Alberto Ginasteran laulusarjassa onkin häikäisevää.

Pianisti Ilmari Räikkönen päästelee vaikeaa H. Wolfin Tuliratsastaja-laulua hurjassa tempossa ihmeteltävän helposti. Vielä helpommalta kuulostaa jo alkuerässä suuren vaikutuksen upealla äänellään tehnyt baritoni Hansung Yoo: hänhän on suorastaan hyvinvoivan oloinen! Ei kuulu loppuun ajetun kaakin läähätystä, ei palokellon räikeää kalkatusta eikä palavien, lattialle tippuvien kattohirsien räminää: Möriken runossa asuvat demonit eivät näyttäydy. Korealaisen baritonin lauluestetiikka näyttää nykyisellään sopivan parhaiten ranskalaiseen laulumusiikkiin. H. Duparcin Matkaan kutsu soi alkueräohjelman Duparcin tavoin täydellisen linjakkaasti ja nautittavasti.

Iulia Maria Dan lumoaa kauniisti säteilevällä sopraanollaan. Kun musiikki ja runo mahdollistavat dramaattisen ilmaisun, häntä on helppo kuunnella. Sibeliuksen Svarta rosor -laulussa kurkkuun tunkeutuva kasvusto tukehduttaa: kilpailua varten valmistettu laulu jäänee laulajan vakio-ohjelmistoon. Violetan aariassa Verdin oopperasta La traviata Dan osoitti myös äänensä kestävyyden ja varmuuden.

Istun paikallani Helsingin Musiikkitalon konserttisalin etuosassa kilpailun tuomariston alapuolella. On tiedossa, että kuulokuva voi vaihdella paljonkin istumapaikan mukaan: paikalleni kaikki soi kirkkaasti ja selkeästi.

Juho Alakärppä

Juho Alakärppä on laulumusiikkiin erikoistunut freelance-pianisti ja vuosi sitten syntyneiden Ulriikan ja Simonin isä. Kaksosten syntymän myötä hänen elämästään on tullut kaikella tavalla rikasta, peruuttamattomasti. Suuresta elämänmuutoksesta huolimatta hän jauhaa edelleen kahvipapunsa itse ja pyrkii lenkille Seurasaareen useammin kuin kerran viikossa. Haaveilee juuri nyt omasta kamarimusiikkikokoonpanosta.

Musings by three Shadow Jury members at the end of the first round

Tags

, , , , , , , , , , , , , , , ,

Between five members of the Shadow Jury we created a “shadow semi-finalists’ list” prior the actual first round results were published: it turned out surprisingly similar to the actual list. There were three names on our list that all shadow jurors expected to see on the Semifinals, but who will sadly not appear there: American baritone John Brancy, German baritone Björn Bürger and Israeli coloratura soprano Hila Fahima. On the actual semi-finalists’ list there were only two singers that none of us shadow jurors expected to see there – and we do not want to name them here. About all other semi-finalists all or some shadow jurors agreed with the actual jury.

Despite my own, slightly different opinion on who should have been selected to the Semifinals, and despite the various discussions in corridors and in social media about how this or that singer has been treated “wrong” in the selection of the semi-finalists, I would like to point out that a jury on a singing competition cannot really make a “wrong” decision: the jurors have been invited from amongst experienced, international experts of vocal music, and tasked specifically with making an independent and individual selection of semi-finalists, and ultimately winners. Although some generally accepted vocal ideals and widely recognized performance traditions of different styles of music exist, on this high level of singing the selection between two singers ultimately boils down to matters of taste and small differences in preferences. I’m certain the jurors’ decision has been a difficult one, and I’m not exactly envious of their task. Anyhow, with this cast of singers, the Semifinals will certainly be exciting, entertaining and of impeccable artistic standard!

Jenni Lättilä, chairman of the Shadow Jury


I’m slightly surprised about some of the semi-finalists, and some who do not appear there. Two most surprising omissions for me were baritone John Brancy and coloratura soprano Hila Fahima. It is difficult to say what has prevented these two fabulous singers from entering the Semifinals: both were very skilled vocally, and their performances were most enjoyable considering interpretation. Even though every singer succeeded in the first round, certain semi-finalists exhibited such technical challenges that could be heard in their interpretations, and somewhat diminished the listener’s enjoyment. Well, it is a competition, after all, and judging art is always about personal tastes – arguments about matters of taste are not only allowed, they are inevitable! I’m left interested and curious how the competitors will interpret their Semifinal programme: will my personal favorites still present as strong renditions as during the first round, or will some singer I now consider less interesting race as the proverbial dark horse!

Joonas Asikainen
(translated by Jenni Lättilä)


I’m waiting with growing interest to see how the lied duo of a singing voice and a piano will sound in the acoustic environment of the Helsinki Music Centre main venue: who will acclimatize there the easiest… It will be grand to be allowed to hear Dmytro Kalmuchyn’s and Sunyoung Seo’s performances of Strauss. On the side, one can also follow how Kristian Attila will conjure up from his piano the Vier Letzte Lieder, which as orchestral songs sit a bit uncomfortably on the piano… Many semi-finalists have built concise and interesting programmes; as examples I will mention Anna-Maria Gieron’s water-themed lied entity, and Kateryna Kasper’s programme built around a young maiden’s amorous concerns. Berg’s Sieben frühe Lieder by Elena Guseva will also be interesting: let’s see if this singer will find added clarity for her German pronunciation during these few intermittent days. Florie Valiquette will certainly present very stylish Fauré, and of course Katariina Heikkilä’s and Waltteri Torikka’s performances during the first round raised the bar quite high for their Semifinals. And what about Schubert’s Erlkönig by Hagar Sharvit? Me thinkee it will be quite good.

Juho Alakärppä
(translated by Jenni Lättilä)

Kolmen varjoraadin jäsenen mietteitä alkukilpailun päätteeksi

Tags

, , , , , , , , , , , , , , ,

Varjoraadin viiden jäsenen “varjolista” semifinalisteista näytti eilen tulosten tullessa yllättävän samankaltaiselta kuin varsinaisen juryn jatkoon päästämä laulajisto. Meidän listaltamme löytyi kolme nimeä, joita kaikki varjoraatilaiset olisivat veikanneet jatkoon, mutta joita ei ikävä kyllä välierissä nähdä: amerikkalainen baritoni John Brancy, saksalainen baritoni Björn Bürger ja israelilainen koloratuurisopraano Hila Fahima. Tuomariston valitsemien yhdeksäntoista finalistin joukosta löytyy ainoastaan kaksi, joita kukaan varjoraatilainen ei olisi äänestänyt jatkoon. Heidän nimiään emme kuitenkaan tässä halua paljastaa! Muiden semifinalistien osalta varjoraati oli joko täysin tai osittain samaa mieltä tuomariston kanssa.

Huolimatta siitä, että käytävillä ja keskustelupalstoilla on puhuttu, miten joitain laulajia on tuomaristo kohdellut “väärin”, ja huolimatta siitä, etten ollut aivan kaikista valinnoista itse täysin samaa mieltä, haluan muistuttaa, ettei laulukilpailutuomaristo voi varsinaisesti tehdä “väärää” ratkaisua: heidät on nimenomaan valittu kokeneina kansainvälisen tason asiantuntijoina tekemään itsenäinen ja omien mieltymystensä mukainen päätös jatkoon menijöistä – ja lopulta palkittavista. Vaikka onkin olemassa joitakin yleisesti tunnustettuja äänellisiä ideaaleja sekä eri musiikkityylien laajalti hyväksyttyjä esittämiskäytäntöjä, taiteen arvioinnissa on näin korkealla tasolla viime kädessä kuitenkin kyse makuasioista ja pienistä näkemyseroista. Jatkoon menijöiden valinta on varmasti ollut vaikea, enkä varsinaisesti kadehdi tuomaristolta heidän tehtäväänsä! Tällä kokoonpanolla semifinaalista on joka tapauksessa takuulla tulossa erittäin jännittävä, viihdyttävä ja taiteellisestikorkeatasoinen.

Jenni Lättilä, puheenjohtaja


Olen hieman yllättynyt joistain jatkoon päässeistä ja jatkoon pääsemättömistä. Kaksi suurinta yllättystä minulle olivat baritoni John Brancy ja koloratuurisopraano Hila Fahima. Vaikea sanoa mikä on evännyt näiden kahden upean laulajan jatkoon pääsyn; he olivat molemmat äänellisesti erittäin taitavia, ja heidän esityksensä olivat myös tulkinnallisesti erittäin nautittavia. Vaikka kaikki onnistuivatkin alkuerissä, oli silti joillain jatkoon päässeillä laulajilla sellaisia teknisiä haasteita, jotka kuuluivat liikaa myös tulkinnassa ja näin ollen hieman söivät esitysten nautintoa. Noh, nämä ovat kilpailut, ja taiteissa on aina kyse makuasioista – niistä voi ja pitääkin vähän kiistellä! Mielenkiinnolla jään odottamaan, millaisia tulkintoja on luvassa välierissä. Jatkavatko omat suosikit alkuerien tapaan vahvoina, vai nouseeko joku ei-niin-mielenkiintoinen laulaja mustana hevosenaesiin.

Joonas Asikainen


Odotan mielenkiinnolla, kuinka laulun ja pianon duo toimii Musiikkitalon suuren salin akustiikassa: ketkä sopeutuvat sinne parhaiten… On hienoa päästä kuulemaan erityisesti Dmytro Kalmuchynin ja Sunyoung Seon Strauss-esitykset. Hiukan voi seurata myös sitä, miten Kristian Attila loihtii pianosta Straussin neljä viimeistä laulua, jotka eivät orkesterilauluina ihan parhaalla mahdollisella tavalla pianolle istu… Useilla laulajilla on hienosti rakennettuja ja kiinnostavia laulukokonaisuuksia välierässä, mm. Anna-Maria Gieronilla vesiteema ja Kateryna Kasperilla nuoren naisen rakkaustuntoja kartoittava lauluryhmä. Elena Gusevan esittämä Bergin Sieben frühe Lieder on myös mielenkiintoista kuulla; onkohan laulajan saksa kirkastunut välipäivien aikana? Florie Valiquette tulee laulamaan erittäin tyylikkäästi Fauré-laulunsa ja tietenkin Katariina Heikkilän ja Waltteri Torikan alkueräsuoritukset nostattavat odotukset välierästä korkealle. Entäpäs Hagar Sharvitin esitys Schubertin Erlkönigistä: luulen, että siitä tuloo hyvä.

Juho Alakärppä

The last batch of the first round

Tags

, , , , ,

Editor’s note: this post is a translation of the Finnish version published on 7 August.

The singers who sang on Thursday evening appeared to be the most theatrical group out of those seen so far. We were provided with seething and free-spirited expression from the stage – perhaps this was due to a magnificent thunderstorm that rose after noon, or simply caused by the thickening excitement when the first round was coming to its end.

The Polish counter-tenor Michał Sławecki has a lyrically beautiful, high voice, and a large scale of nuances. From the Stabat Mater by Pergolesi we heard the graceful soprano aria Vidit suum – he seems to know his baroque style well. Copland’s song Heart, we will forget him resounded touchingly. Here and there the singer appeared to take his dramatic expression quite close to the limits of his voice instrument.

Last participant in the “Great Battle of Baritones”, Finnish Waltteri Torikka, has a resounding masculine clang in his voice. He is also a versatile and interesting performer. He managed in his programme to present a wide spectrum of different characters from the religious Bach to the poetic Schumann, and from Mozart’s tirade of a betrayed man to the quite lewd Don Juan by Tšaikovsky.

Canadian coloratura soprano Florie Valiquette created with her beautiful voice not only bell-like high notes and floating pianissimos, but also very expressive coloraturas – too often does one hear sopranos sing coloratura as it were the sole purpose and message of the piece they’re performing! Sometimes it appeared her voice was still captured a bit behind her mouth and jaw, and did not reach the audience optimally. Florie Valiquette was a bright performer. She created beautifully the young maiden’s conflicted emotions in Giulietta’s aria by Bellini, and sung Villanella by Dell’Acqua in a most charming way.

Jonathan Winell had a light-coloured and extremely concentrated tenor voice, which might perhaps with more mileage develop towards character roles. The tenor aria from Donizetti’s La Fille du Regiment, which with its nine high C’s is a veritable Mount Everest of tenor repertoire, was managed by Winell in a self-assured manner. He also succeeded in presenting it in a most entertaining manner.

Russian mezzo-soprano Victoria Yarovaya was a fiery performer: she started with Vivaldi’s Juditha Triumphans and ended her programme with Rosina from Il Barbiere di Siviglia by Rossini – in between however we also heard more serene singing. Her voice is powerful and has a beautiful dark colour, and I would have loved to hear also the pianissimi and coloraturas provided out, to the audience – as it were, they were occasionally left to be enjoyed by the singer alone. Especially her Rosina, the very last piece in the first round of the competition, delighted me with its comical realization: Yarovaya’s Rosina was more feisty and pushy than the character is usually created – somehow this Rosina reminded me of Mrs. Hardy from the fabulous black-and-white era comedies.

All things considered, this now completed first round of the competition has been – despite its marathon-like duration – very interesting and delightful to follow. We’ve heard plenty of good singers, many of them even outstanding. From my place in the Sibelius Academy auditorium it has seemed as if every participant has succeeded at least passably – I’ve detected no downright catastrophic failures on the stage. The Shadow Jury is dying to hear the Semifinals now!

Jenni Lättilä

Jenni Lättilä is a Finnish soprano whose natural habitat encompasses both operatic and concert stages, as well as academic circles, but she prefers spending her leisure time in the silent Finnish forests with her beagles. Jenni is doing her best to break every possible “opera diva” stereotype, but still can’t help loving high heeled designer shoes passionately.

Of voice types and competitions

Tags

, , ,

Within the Shadow Jury and between colleagues in the Sibelius Academy lobby, I’ve had many discussions about the absence of dramatic voices from this year’s competition. As one of my colleagues put it: ”There’s not even a single Tosca here”. Dear readers, please do not misunderstand me: I do not mean that “dramatic” would be synonymous with “better”. It is simply that I would be delighted to hear them – if for no other reason, then simply because some diversity is always good. There are not that many operas where the cast includes only lyric voices.

One reason for this absence of dramatic voices might be the age limit. The biggest, most voluminous dramatic voices mature slowly, and very few can at the age of thirty compete against lyric voices, who bloom earlier vocally and simply have had the time to advance further at that age. Of course there are exceptions, there are wunderkinds whose dramatic voices mature early. However, this later maturing is a problem for dramatic voices not only in competitions: the society today expects a person to complete studies in five and a half years, and to have a Master’s degree, job and a mortgage loan when he or she reaches thirty. It is not easy to continue singing studies and slowly start up a career as a heldentenor against these expectations. Not every prospective singer has the tenacity to tolerate this uncertain waiting game, and head for other professions, leaving singing behind. To compensate, there are those who start in the “other profession” and make a singing career later: for example Catherine Foster, who has performed as Brünnhilde here at the Finnish National Opera as well as in Bayreuth worked as a midwife for years before her singing career – if my memory serves, she was well over thirty when she debuted as a singer.

Another reason for the absence of dramatic voices could be the preliminary elimination round, based on taped voice samples. Without having a formal study to back me up, a shared opinion amongst both singers and recording professionals seems to be that a big dramatic voice is far more difficult to record with a beautiful outcome, than a more compact lyrical voice. Especially cheapish, amateur-class recording equipment “clip” at loud sounds, and cut off some of the upper harmonics of the recording. Both contribute to a recording, where the “clang” and dynamics of the big voice are not captured, and the result is a flat-sounding, dull recording. Furthermore, for a good quality recording of a dramatic voice, one needs a sizeable quality room, and not every young singer has the financial means to rent out a suitable venue and hire a professional recording engineer. This is of course a pity, but then again, the eliminatory round jury really cannot take the risk associated with selecting a singer to a competition despite a bad quality recording.

Third reason might be the obligatory repertoire. For example a 17th or 18th century aria from a mass, cantata, passion or oratory for a dramatic voice is rather difficult to find. Even though one is able to sing Bach with a Wagnerian voice, it goes so heavily against performance tradition, that for many listeners it would simply sound wrong or at least odd. Of course this problem with repertoire affects to certain extent others as well – for example, lyrical baritones have a similar problem when selecting this piece, and they might end up singing bass parts from masses and passions – but the whole repertoire issue would need yet another blog entry to elaborate further.

I wish everyone a happy weekend listening to the Semifinals of the competition!

Jenni Lättilä

Jenni Lättilä is a Finnish soprano whose natural habitat encompasses both operatic and concert stages, as well as academic circles, but she prefers spending her leisure time in the silent Finnish forests with her beagles. Jenni is doing her best to break every possible “opera diva” stereotype, but still can’t help loving high heeled designer shoes passionately.

Kilpailemisesta, tuomaroinnista ja tuloksista

Tags

, , ,

Lähtökohtaisesti kulttuurilla kilpaileminen on hassua; miten arvottaa toisen taideteko arvokkaammaksi kuin toisen? Laulualalle kilpailut tuovat kuitenkin erittäin hyvän lisän kokonaisuuteen ja ennen kaikkea niille herkille alkumetreille. Kovan kilpailun keskellä olimme yleisönä kuitenkin valmiita hyväksymään virheitäkin, näkemään jokaisessa hyvää ja kannustamaan eteenpäin, vaikka katastrofinkin keskeltä.

Tietynlainen taktiikka on kilpaillessa järkevää. Ei kaikkia kortteja heti pöytään, vaikka joka erästä täytyy taistella itsensä jatkoon. Toiset tuntevat kenties tasonsa, ja tietävät voivansa jättää showstopperinsa finaaliin, ottavat kenties kevyemmin alkuerän, lataavat vain aariaan sen tarvittavan panoksen. Eri äänityypeillä on vielä vähän erilaisia vaatimuksia: baritonien on pystyttävä jo alusta kokonaisvaltaisempaan suoritukseen, tenoreilta odotetaan ennen kaikkea ongelmatonta ylärekisteriä jne. Näiden muuttujien keskellä vertailu tulee hetkessä hankalaksi ja mielipiteet ja makuasiat astuvat kuvaan. Vanhan totuuden jatkumo on myös se että makuasioista voidaan kiistellä, ja hyvä niin. Tosiasioissa ei ole mitään kiisteltävää… 🙂

Jatkoon on nyt laitettu 19 laulajaa, kun yhteismäärän piti olla 16. Tämä tarkoittanee sitä, että äänestyssysteemi on tuottanut suuren määrän tasapisteisiä suorituksia. Moni suosikkikin on karsiutunut jatkosta. Tuomaroinnin voi suorittaa monella tavalla, mutta sanoisin että vähintään alitajunta hakee voittajaa jo ensimmäisistä suorituksista alkaen. Pistekortti täydentyy niiden potentiaalisten voittajien ympärille. Totta kai jokaisessa nähdään hyviä piirteitä, mahdollisia voittajan laatuja; joillekin niitä on kertynyt enemmänkin.

Toinen mahdollisuus on käänteinen järjestys. Suljetaan pois ne joiden taso ei vastaa käsitystä siitä mitä tason pitäisi olla. Kapellimestarikilpailuissa tuntuu olevan vallalla tämä strategia. Useat kilpailut ovat jääneet ilman voittajaa kokonaan, tämän vaihtoehdon on jo esim. Deborah Voigt omassa haastattelussaan sulkenut pois. Voittaja löytyy kyllä. Ja mielestäni taso on erittäin korkea. Makuasia. Saa kiistellä jos haluaa! 😉

Toinen taktinen asia harkittavaksi on laulajien hyvien ominaisuuksien esittely ohjelmissaan, ja huonojen pitäminen piilossa. Hankaluutena on henkinen puoli, enkö olekaan kelvollinen karvoineni päivineni? Pitääkö minun esittää jotakin muuta kuin olen? Ihan näin hankalaa se on onneksi vain vahvasti kärjistettynä. Valitettavasti lauluinstrumentti reagoi hyvin herkästi kaikkiin tunteisiin, varsinkin ne negatiiviset kuuluvat äänessä nopeasti. Eli iloa, onnea ja kauniita asioita järjestyksen keskelle!

Omat kilpatanssivuoteni ja pari sataa kilpailua antavat hauskan vertailukohdan näihinkin kilvoitteluihin. Kilpatanssin taiteellisuudesta on väännetty kättä jo pitkään, itse näen taiteellisuutta siinä muodossa paljonkin. Dynaamiset, pitkälle hiotut suoritukset, suurieleiset isolle lavalle tarkoitetut eleet, näyttävyyteen tähtäävät virtuoosiset kuviot; siinä montakin yhtäläisyyttä. Ja tuomaripelien ja poliitiikan osuus (tai niiden kuviteltu osuus) koko kokonaisuudesta. Tanssikisoissa tuomarit antavat äänensä jatkoon pääseville erä kerrallaan ja finaalissa sijoittavat parit paremmuusjärjestykseen. Tämän sanotaan (tutkimustenkin mukaan) suosivan ns. keskivertoisia suoritteita; mikään ei häiritse, jatkoon. Suuret persoonallisuudet jakavat aina mielipiteet, toinen pitää ja toinen vihaa. Oma keskustelunsa on myös sillä, miten paljon aikaisemmat meriitit painavat arvostelussa, vai ratkaiseeko tämänpäivän suoritus puhtaasti arvostelun…

Kaikkein tärkein lienee kuitenkin aitous, puhtaus. Se että aidosti seisoo läsnäolevana yleisön edessä, ja onnistuu jakamaan sisimmät tunteensa yleisön kanssa. Sitä ei mikään politiikka pilaa eikä suhmurointi sotke. Mielenkiinnolla ryntäämme kohti seuraavaa erää!

“Ajattelemista minä halveksin syvästi. Ja raskaita aatoksia minä kovin vihaan. Varmaan ovat aivoni pienemmät kuin gemssin!” -Lassi Nummi, Vuoripaimen

P.S. Ylen chatissä jutellessani mieleeni tuli pohtia hiukan arvointia ja arvostelua itseään. Onko kritisoiminen ainoastaan negatiivisten asioiden esiintuomista? Jos osaa sanoa aina jotain parannettavaa, onko sellainen arvovaltaista ja taitavaa arvostelua? Onko puhdas diggailu ja fanittaminen vain tyhjänpäiväistä? Olkaa eri mieltä! 😛

Petri Bäckström

Petri Bäckström on neulova tenori -tittelillä paiskattu lavaleijona ja filosofitenori-arvonimellä esitelty tanssiva muusikko. Laittaa itsensä täysillä peliin näyttämöllä ja on laulamisen suhteen innokas amateur. Suurista sanoista huolimatta vahvatahtoinen pehmoilija ja vastakohtaisuuksista elävä yksinkertaistaja.

Viimeinen alkuerä

Tags

, , , , ,

Torstai-illan laulajat vaikuttivat olevan kokonaisuutena kaikkein teatraalisin ryhmä tähän asti nähdyistä. Lavalla nähtiin hyvin räiskyvää ja vapautunutta ilmaisua – mahtoiko johtua tämän päivän erien väliin sattuneesta railakkaasta ukkosmyrskystä, tai sitten vain yleisestä loppua kohti tapahtuvasta tunnelman tiivistymisestä.

Puolalaisella kontratenori Michał Sławeckilla oli lyyrisen kaunis, korkea ääni ja musikaalinen ote sekä laaja skaala nyansseja. Pergolesin Stabat Materista kuultiin linjakas sopraanoaaria Vidit suum, barokki oli tyylilajina hyvin hallussa. Coplandin laulu Heart, we will forget him soi koskettavasti. Paikoin ohjelman aikana kurotettiin dramaattisessa ilmaisussa aika lähelle äänen rajoja.

”Suuren baritonitaistelun” viimeisenä osallistujana kuultiin suomalaista Waltteri Torikkaa. Hänellä on miehekkäästi kalskahtava ääni ja hän on esiintyjänä erittäin monipuolinen ja kiinnostava. Hän onnistui kokonaisuudessaan tuomaan esille lavean kirjon erilaisia karakteereja vakaumuksellisesta Bachista runollisen Schumannin ja Mozartin petetyn miehen vuodatuksen kautta Tšaikovskin suorastaan irstaaseen Don Juaniin.

Kanadalainen sopraano Florie Valiquette esitteli kauniilla äänellään paitsi kirkkaan kellomaisia korkeita ääniä ja leijuvia pianissimoja, myös erittäin ilmaisuvoimaista kuviolaulua. Liian usein kuulee sopraanojen laulavan kuvioita kuin ne olisivat sinänsä itsearvoisesti laulun tärkein viesti. Toisinaan vaikutti, että ääni ei pääse vielä aivan kokonaan suun ja leuan ohi saliin asti. Florie Valiquette oli esiintyjänä valoisa, hän toi Bellinin Giuliettan aariassa kauniisti esille nuoren neidon ristiriitaisia tunteita sekä lauloi Dell’Acquan Villanellan erittäin viehättävästi.

Amerikkalaisella Jonathan Winellilla oli vaaleansävyinen ja erittäin ytimekäs tenoriääni, josta myöhemmällä iällä voi kehittyä vaikka karakteeritenori. Donizettin aaria Rykmentin tyttärestä, ”tenorien Mount Everest”, on kuuluisa lukuisista korkeista äänistään – aariassa on peräti yhdeksän korkeaa C:tä! – jotka Winell selvitti toimintavarmasti. Esitys oli myös hauska.

Venäläinen mezzosopraano Victoria Yarovaya oli varsin tulinen lavailmestys: hän aloitti Vivaldin Voittoisalla Juditilla ja lopetti Rossinin Sevillan parturin Rosinan aariaan, välillä kuultiin kyllä rauhallisempiakin sävyjä. Hänen äänensä on voimakas ja kauniin tummasävyinen, ja olisin mielelläni kuullut myös pianissimot ja kuviopaikat ulos yleisölle tarjoiltuina; nyt ne jäivät paikoitellen vain laulajattaren omaksi iloksi. Etenkin Rosina koko alkukilpailun viimeisenä kappaleena ilahdutti koomisella otteellaan; hahmo oli aika lailla totuttua topakampi ja ronskimpi, suomalaisille ehkä tuli tästä mieleen vanha kunnon Justiina Puupää.

Kaiken kaikkiaan alkukilpailu on ollut maratonpituudestaan huolimatta erittäin hauskaa ja ilahduttavaa seurattavaa, mukana on paljon hyviä – ja monia erittäinkin hyviä – laulajia. Mielestäni kaikki ovat myös onnistuneet esityksissään vähintäänkin kohtuullisesti; minkäänlaisia katastrofeja ei ole lavalla päässyt sattumaan. Jäämme varjoraadissa mielenkiinnolla odottamaan, millaiseen ratkaisuun tuomarit päätyvät semifinaalin suhteen.

Jenni Lättilä

Jenni Lättilä on suomalainen sopraano, joka viihtyy ooppera- ja konserttilavojen lisäksi myös tutkijankammiossaan, mutta viettää vapaa-aikansa kaikkein mieluiten koirineen metsän hiljaisuudessa. Jenni tekee parhaansa rikkoakseen oopperadiivoja koskevia stereotypioita, mutta rakastaa silti näyttäviä korkokenkiä intohimoisesti.