Tags

, , , , , ,

Upea kilpailu meneillään!! Tässä kun omaa finalistilistaa miettii, niin koko ajan menee vaikeammaksi. Yksi erä vielä ja sitten luvassa se kutkuttava hetki, kun selviää miten tuomaristo on esityksiä arvottanut ja keitä näistä hienoista nuorista taiteilijoista saadaan kuulla vielä lisää.

Saimme ennen viimeisen välieräpäivän alkua viestiä, että jotkut blogimme lukijat ovat toivoneet varjoraadilta kriittisempää otetta. Siinäpä onkin melkoinen pähkinä, jota lienemme jokainen kohdallamme pyöritelleet. Faktahan on, että emme ole sen enempää kriitikoita kuin tuomareitakaan, vaan ennemminkin vertaistarkkailijoita. Muutenkin tuntuu siltä että sana “kritiikki” tai “arviointi” sisältää suomalaisille negatiivisen taustavireen ja odotuksen. Ainakin itse näen negatiivisten tai epäonnistuneiden asioiden listauksen kovin helppona tapana arvioida esityksiä. Esiintyvä taiteilija on aina matkalla jonnekin. Polun varrella saattaa joskus kasvaa rikkaruohoa, toisinaan osuu sateinen päivä tallustelua säestämään, joskus edessä on isompi oja, jonka yli siltaa ehkä vielä rakennetaan. Tuollaisen ojan yli voi yrittää hypätä ja hypyssä voi onnistua tai epäonnistua. Mutta se ei ole ainakaan minulle kuulijana olennaisinta. Olennaisinta on saada olla hetki seuralaisena tällä matkalla. Olla se ystävä, jolle sielua vähän raotetaan tai se luotettu, jolle uskalletaan olla myös tyly tai julmakin. Jos joku koskettaa, se koskettaa vaikka kurkun aamuasetus olisi hiukan vinksallaan tai eilispäiväinen kebab kuplisi vielä kuvussa. Tällä matkalla laulaja ei pääse koskaan määränpäähän, tosin polku tasaantuu ja mäet pienenevät. Sitä vartenhan laulutekniikkaa opiskellaan: jotta ilmaisun tieltä ja sanottavan edestä saataisiin rajoitteita purettua. Enemmän siis keskityn kuuntelussani tämän yhteisen hetken tavoitteluun ja se ehkä kuultaa kirjoituksessanikin.

Joka tapauksessa tämän aamuerän alkupuoliskon kavaljeerikatalogiin en juurikaan kriittisiä aatoksia saanut kirjattua, vaikka asiaa hieman kuunnellessa pureskelinkin. Ennakko-odotus oli ohjelmistovalintoja lukiessani vähän ahdistunut ja ehkä tylsistymään varautunut. Itse tykkään enemmän jonkin teeman ympärille punotuista kokonaisuuksista, joissa säveltäjien vaihtuessa myös tunnelmat ja sävyt vaihtuvat selkeämmin ja katsoja pidetään otteessa monimuotoisuudella ja uusien puolien paljastamisella. No, kaikki kolme ensimmäistä taiteilijaa kumosivat tämän täysin. Täysin.

Leon Kosavic, nuori kroatialainen, oli valinnut ohjelmaansa Sibeliuksen Fågellekin lisäksi F. Schubertin Schwanegesang -“kokoelmasta” otteen Heinen runoihin sävellettyjä lauluja. Miten voikaan olla jokaisella laululla niin oma värinsä? Kosavicin silmistä näkee jo ennen pianon ensimmäistä akordia, mitä hänellä on kerrottavana, ja jokainen runo on sisäistynyt ja ote on vahvasti tekstistä ammentava. Kosavicin taide on konstailematonta, raikasta ja introvertillä tavalla ekspressiivistä. Ääni soi salissa kauniina ja täyttää sen helposti. Draamantajua on tälle nuorelle baritonille annettu kauhalla ja sävykäs ääni on hyvin hallinnassa. Upean kokonaisuuden päättää Malatestan aaria G. Donizettin oopperasta Don Pasquale, jossa Kosavic on herkullisella tavalla päälleliimatun koominen eksoottisine käsivääntelyineen ja lavalta poiskävelyineen. Ääni soi koko ajan kauniin hallitusti, ja se on sekä kirkas että tumma. Niin ja tämä miekkonen on 23-vuotias. Vau.

Armenialais-ukrainalainen tenori Liparyt Avietisian pääsi seuraavana lavalle liekehtimään. Hänen äänessään on persoonallinen timbre, joka varmasti jakaa kuulijoita, mutta tähän kuulijaan osui ja upposi. J. Sibeliuksen Auringonnousu (Soluppgång) kuultiin tällä kertaa ruotsin kielellä, mikä jäi ehkä hieman harmittamaan itseäni. Toivoisin, että kilpailun sääntöihin lisättäisiin, että suomalaisen säveltäjän laulu tulee esittää alkuperäiskielellä, eli sillä kielellä jonka säveltäjä on valinnut sävellettäväksi. Esitys oli kuitenkin kaunis ja Avietisian pääsi jo väläyttämään kaunista tenoriaan ja erityisesti konstailematonta muusikkouttaan. P. Tšaikovskin lauluista kohokohdiksi nousivat iki-ihana Sred šumnogo bala ja Zatšem? G. Bizet’n Carmen-oopperan kukkaisaaria, Don Josén “La fleur que tu m’avais jetée” väritti tenorin ääntä vielä yhdellä lisäkerroksella ja toi kyllä kovasti lisäpaineita Escamillolle… 😉 Hieno esitys upeaääniseltä nuorelta, mutta jo selkeän laulajapersoonan omaavalta taiteilijalta.

Ilotulitus sen kun jatkui, kun lavalle asteli Matija Meić. Jos Kosavicin kohdalla kirjoitin introvertillä tavalla ekspressiivisestä otteesta, niin Meićin kohdalla käyttäisin luonnehdintaa ekstrovertillä tavalla ekspressiivinen. Meić on yksi kilpailun ilmaisuvoimaisimpia taiteilijoita ja hänellä on koko ajan kyky saada kuulija tuntemaan, että juuri tässä hetkessä luodaan jotain uutta. Improvisatorinen tapa käsitellä tekstiä lienee yksi tähän mielikuvaan vaikuttava tekijä ja myös piilevä tenorimainen uho ja eräänlainen kesyttämätön alkukantaisuus välittyvät silmäkulman pilkkeen kautta luonnollisesti. Muhkea ääni ja läsnäoleva olemus hurmaavat kuulijat ja viimeistelty tekstinkäsittely lisää vaikutelmaa laadusta. Erityismaininta Meićille T. Pylkkäsen Pastoralen esityksestä. Uskoisin, että tässä saatettiin kuulla “Palkinto parhaan suomalaisen laulun esityksestä” -sarjan voittaja. Laulajaa on myös mukavaa seurata, kun kroppa on kokonaisuudessaan mukana tekemisessä ja tukee ilmaisua vailla päälleliimattua vaikutelmaa.

Tauon jälkeen päästiin kuulemaan kahta alkuerissä vahvan vaikutelman luonutta sopraanoa. V. Bellinin aarialla oopperasta Il Pirata aloitti ohjelmansa venäläinen Ekaterina Morozova. Morozovan ote on aamupäivän miehiin verrattuna viileämpi ja hänen tulkintatahtonsa syttyi täyteen kukkaansa vasta kotikielellä laulaessaan. S. Prokofjevin laulut Anna Ahmatovan runoihin saivat tämän sopraanon eläytymään uskottavasti ja suhteessa ohjelmaan kaikkein sisäistyneimmin. Lisäksi parasta antia oli minun korvilleni N. Slonimskin Dušniy hmel. J. Sibeliuksen Demanten på marssnön saatiin kuulla saksaksi. Tästä jo aiemmin vähän avasinkin ajatuksiani. Morozova omaa vahvan ja helposti syttyvän täyteläisen äänen, jossa on kaunis väri. Yleisön suosionosoitukset olivat hänen kohdallaan hieman maltillisemmat. Ehkä taiteilijan etäisempi persoona synnytti vähän välimatkaa yleisöön?

Sunyoung Seon ääni on lyyris-dramaattinen sopraano. Kaunis, helmeilevän kirkas perussävy, joka muuttuu hetkessä positiivisella tavalla läpitunkevan leikkaavaksi. Seo on teknisesti jo monella rintamalla kovasti edistyksellinen ja lavavalmis. J. Sibeliuksen “Flickan kom ifrån sin älsklings möte” sopi Seon äänelle kauniisti, ja hän oli tehnyt töitä ruotsin kielen eteen ja niittikin satoa sillä rintamalla kiitettävästi. Kyseisessä Sibeliuksen laulussa piilee helposti vaara hieman pystysuoralle ilmaisulle, jos kieli ei ole hallussa riittävissä määrin, ja Seo saattoi tähän vähän varsinkin laulun alkuvaiheilla kompastua. Neddan aaria R. Leoncavallon oopperasta Pajatso sopi tälle äänelle hienosti. Usein tähän aariaan tarttuvat – ehkä syyttä – vähän kevyemmät äänet, mutta Seo otti aarian omakseen ja sai siihen monta ilmettä sävykkäällä äänellään. Sokeriksi pohjalle Seo oli jättänyt R. Straussin Neljä viimeistä laulua (Vier letzte Lieder), joka oli hurja valinta kilpailuohjelmaan sisältäessään kuulijan osalta niin suuresti odotuksia. Näiden odotusten täyttymisestä olimme varjoraatilaisten kesken vähän erimielisiä. Itselleni jäi kahden ensimmäisen laulun osalta vielä pieni toive suuremmasta innoittumisesta ja euforian kokemuksesta. Näitä lauluja kuunnellessa toivoisin vaikeutta penkissä pysymisessä. Beim Schlafengehen alkoi vihdoin lunastaa kohdallani tätä hyrinää Kristian Attilan “viulusoolon” lyyrisyyden tukemana. Myös Im Abendrot pysäytti. Vaikka en ihan penkistä tipahtanutkaan, niin tämä sopraano oli joka tapauksessa upea ja äänellisesti hienolla polulla. Uskoisin häntä kuultavan finaalissa.

Jäljellä siis enää yksi välierä, ja sitten parin välipäivän kautta kohden finaalia. Upea kilpailu!! Upeita laulajia!! Upeita pianisteja!! Ugh.

Ann-Marie Heino

Mezzosopraano Ann-Marie Heino ain’ laulain työtään tekee Kansallisoopperan solistiharjoittelijana. Partituurin lisäksi kädessä pysyvät myös golfmaila ja parsonrussellinterrieri Leevin hihna. Ann-Marie yrittää kovasti pitää yllä uskottavaa mezzosopraano-statusta, mutta huhujen mukaan tykkää kovasti vaaleanpunaisista asioista.

Advertisements