Tags

, , ,

Lähtökohtaisesti kulttuurilla kilpaileminen on hassua; miten arvottaa toisen taideteko arvokkaammaksi kuin toisen? Laulualalle kilpailut tuovat kuitenkin erittäin hyvän lisän kokonaisuuteen ja ennen kaikkea niille herkille alkumetreille. Kovan kilpailun keskellä olimme yleisönä kuitenkin valmiita hyväksymään virheitäkin, näkemään jokaisessa hyvää ja kannustamaan eteenpäin, vaikka katastrofinkin keskeltä.

Tietynlainen taktiikka on kilpaillessa järkevää. Ei kaikkia kortteja heti pöytään, vaikka joka erästä täytyy taistella itsensä jatkoon. Toiset tuntevat kenties tasonsa, ja tietävät voivansa jättää showstopperinsa finaaliin, ottavat kenties kevyemmin alkuerän, lataavat vain aariaan sen tarvittavan panoksen. Eri äänityypeillä on vielä vähän erilaisia vaatimuksia: baritonien on pystyttävä jo alusta kokonaisvaltaisempaan suoritukseen, tenoreilta odotetaan ennen kaikkea ongelmatonta ylärekisteriä jne. Näiden muuttujien keskellä vertailu tulee hetkessä hankalaksi ja mielipiteet ja makuasiat astuvat kuvaan. Vanhan totuuden jatkumo on myös se että makuasioista voidaan kiistellä, ja hyvä niin. Tosiasioissa ei ole mitään kiisteltävää… 🙂

Jatkoon on nyt laitettu 19 laulajaa, kun yhteismäärän piti olla 16. Tämä tarkoittanee sitä, että äänestyssysteemi on tuottanut suuren määrän tasapisteisiä suorituksia. Moni suosikkikin on karsiutunut jatkosta. Tuomaroinnin voi suorittaa monella tavalla, mutta sanoisin että vähintään alitajunta hakee voittajaa jo ensimmäisistä suorituksista alkaen. Pistekortti täydentyy niiden potentiaalisten voittajien ympärille. Totta kai jokaisessa nähdään hyviä piirteitä, mahdollisia voittajan laatuja; joillekin niitä on kertynyt enemmänkin.

Toinen mahdollisuus on käänteinen järjestys. Suljetaan pois ne joiden taso ei vastaa käsitystä siitä mitä tason pitäisi olla. Kapellimestarikilpailuissa tuntuu olevan vallalla tämä strategia. Useat kilpailut ovat jääneet ilman voittajaa kokonaan, tämän vaihtoehdon on jo esim. Deborah Voigt omassa haastattelussaan sulkenut pois. Voittaja löytyy kyllä. Ja mielestäni taso on erittäin korkea. Makuasia. Saa kiistellä jos haluaa! 😉

Toinen taktinen asia harkittavaksi on laulajien hyvien ominaisuuksien esittely ohjelmissaan, ja huonojen pitäminen piilossa. Hankaluutena on henkinen puoli, enkö olekaan kelvollinen karvoineni päivineni? Pitääkö minun esittää jotakin muuta kuin olen? Ihan näin hankalaa se on onneksi vain vahvasti kärjistettynä. Valitettavasti lauluinstrumentti reagoi hyvin herkästi kaikkiin tunteisiin, varsinkin ne negatiiviset kuuluvat äänessä nopeasti. Eli iloa, onnea ja kauniita asioita järjestyksen keskelle!

Omat kilpatanssivuoteni ja pari sataa kilpailua antavat hauskan vertailukohdan näihinkin kilvoitteluihin. Kilpatanssin taiteellisuudesta on väännetty kättä jo pitkään, itse näen taiteellisuutta siinä muodossa paljonkin. Dynaamiset, pitkälle hiotut suoritukset, suurieleiset isolle lavalle tarkoitetut eleet, näyttävyyteen tähtäävät virtuoosiset kuviot; siinä montakin yhtäläisyyttä. Ja tuomaripelien ja poliitiikan osuus (tai niiden kuviteltu osuus) koko kokonaisuudesta. Tanssikisoissa tuomarit antavat äänensä jatkoon pääseville erä kerrallaan ja finaalissa sijoittavat parit paremmuusjärjestykseen. Tämän sanotaan (tutkimustenkin mukaan) suosivan ns. keskivertoisia suoritteita; mikään ei häiritse, jatkoon. Suuret persoonallisuudet jakavat aina mielipiteet, toinen pitää ja toinen vihaa. Oma keskustelunsa on myös sillä, miten paljon aikaisemmat meriitit painavat arvostelussa, vai ratkaiseeko tämänpäivän suoritus puhtaasti arvostelun…

Kaikkein tärkein lienee kuitenkin aitous, puhtaus. Se että aidosti seisoo läsnäolevana yleisön edessä, ja onnistuu jakamaan sisimmät tunteensa yleisön kanssa. Sitä ei mikään politiikka pilaa eikä suhmurointi sotke. Mielenkiinnolla ryntäämme kohti seuraavaa erää!

“Ajattelemista minä halveksin syvästi. Ja raskaita aatoksia minä kovin vihaan. Varmaan ovat aivoni pienemmät kuin gemssin!” -Lassi Nummi, Vuoripaimen

P.S. Ylen chatissä jutellessani mieleeni tuli pohtia hiukan arvointia ja arvostelua itseään. Onko kritisoiminen ainoastaan negatiivisten asioiden esiintuomista? Jos osaa sanoa aina jotain parannettavaa, onko sellainen arvovaltaista ja taitavaa arvostelua? Onko puhdas diggailu ja fanittaminen vain tyhjänpäiväistä? Olkaa eri mieltä! 😛

Petri Bäckström

Petri Bäckström on neulova tenori -tittelillä paiskattu lavaleijona ja filosofitenori-arvonimellä esitelty tanssiva muusikko. Laittaa itsensä täysillä peliin näyttämöllä ja on laulamisen suhteen innokas amateur. Suurista sanoista huolimatta vahvatahtoinen pehmoilija ja vastakohtaisuuksista elävä yksinkertaistaja.

Advertisements