Tags

, , , , ,

Torstai-illan laulajat vaikuttivat olevan kokonaisuutena kaikkein teatraalisin ryhmä tähän asti nähdyistä. Lavalla nähtiin hyvin räiskyvää ja vapautunutta ilmaisua – mahtoiko johtua tämän päivän erien väliin sattuneesta railakkaasta ukkosmyrskystä, tai sitten vain yleisestä loppua kohti tapahtuvasta tunnelman tiivistymisestä.

Puolalaisella kontratenori Michał Sławeckilla oli lyyrisen kaunis, korkea ääni ja musikaalinen ote sekä laaja skaala nyansseja. Pergolesin Stabat Materista kuultiin linjakas sopraanoaaria Vidit suum, barokki oli tyylilajina hyvin hallussa. Coplandin laulu Heart, we will forget him soi koskettavasti. Paikoin ohjelman aikana kurotettiin dramaattisessa ilmaisussa aika lähelle äänen rajoja.

”Suuren baritonitaistelun” viimeisenä osallistujana kuultiin suomalaista Waltteri Torikkaa. Hänellä on miehekkäästi kalskahtava ääni ja hän on esiintyjänä erittäin monipuolinen ja kiinnostava. Hän onnistui kokonaisuudessaan tuomaan esille lavean kirjon erilaisia karakteereja vakaumuksellisesta Bachista runollisen Schumannin ja Mozartin petetyn miehen vuodatuksen kautta Tšaikovskin suorastaan irstaaseen Don Juaniin.

Kanadalainen sopraano Florie Valiquette esitteli kauniilla äänellään paitsi kirkkaan kellomaisia korkeita ääniä ja leijuvia pianissimoja, myös erittäin ilmaisuvoimaista kuviolaulua. Liian usein kuulee sopraanojen laulavan kuvioita kuin ne olisivat sinänsä itsearvoisesti laulun tärkein viesti. Toisinaan vaikutti, että ääni ei pääse vielä aivan kokonaan suun ja leuan ohi saliin asti. Florie Valiquette oli esiintyjänä valoisa, hän toi Bellinin Giuliettan aariassa kauniisti esille nuoren neidon ristiriitaisia tunteita sekä lauloi Dell’Acquan Villanellan erittäin viehättävästi.

Amerikkalaisella Jonathan Winellilla oli vaaleansävyinen ja erittäin ytimekäs tenoriääni, josta myöhemmällä iällä voi kehittyä vaikka karakteeritenori. Donizettin aaria Rykmentin tyttärestä, ”tenorien Mount Everest”, on kuuluisa lukuisista korkeista äänistään – aariassa on peräti yhdeksän korkeaa C:tä! – jotka Winell selvitti toimintavarmasti. Esitys oli myös hauska.

Venäläinen mezzosopraano Victoria Yarovaya oli varsin tulinen lavailmestys: hän aloitti Vivaldin Voittoisalla Juditilla ja lopetti Rossinin Sevillan parturin Rosinan aariaan, välillä kuultiin kyllä rauhallisempiakin sävyjä. Hänen äänensä on voimakas ja kauniin tummasävyinen, ja olisin mielelläni kuullut myös pianissimot ja kuviopaikat ulos yleisölle tarjoiltuina; nyt ne jäivät paikoitellen vain laulajattaren omaksi iloksi. Etenkin Rosina koko alkukilpailun viimeisenä kappaleena ilahdutti koomisella otteellaan; hahmo oli aika lailla totuttua topakampi ja ronskimpi, suomalaisille ehkä tuli tästä mieleen vanha kunnon Justiina Puupää.

Kaiken kaikkiaan alkukilpailu on ollut maratonpituudestaan huolimatta erittäin hauskaa ja ilahduttavaa seurattavaa, mukana on paljon hyviä – ja monia erittäinkin hyviä – laulajia. Mielestäni kaikki ovat myös onnistuneet esityksissään vähintäänkin kohtuullisesti; minkäänlaisia katastrofeja ei ole lavalla päässyt sattumaan. Jäämme varjoraadissa mielenkiinnolla odottamaan, millaiseen ratkaisuun tuomarit päätyvät semifinaalin suhteen.

Jenni Lättilä

Jenni Lättilä on suomalainen sopraano, joka viihtyy ooppera- ja konserttilavojen lisäksi myös tutkijankammiossaan, mutta viettää vapaa-aikansa kaikkein mieluiten koirineen metsän hiljaisuudessa. Jenni tekee parhaansa rikkoakseen oopperadiivoja koskevia stereotypioita, mutta rakastaa silti näyttäviä korkokenkiä intohimoisesti.

Advertisements