Tags

, , ,

Tähänastisen alkukilpailun aikana on sekä varjoraadin kesken että aulassa tavattujen lukuisien kollegoiden kanssa keskusteltu siitä, miksei kilpailuissa tällä kertaa ole mukana juurikaan dramaattisia ääniä. Erään sopraanokollegani sanoin: ”Eihän täällä ole tänä vuonna edes yhtään Toscan laulajaa!” Älkää hyvät lukijat nyt käsittäkö väärin; en missään nimessä tarkoita, että dramaattiset äänet olisivat millään tavalla sen ”parempia” kuin lyyriset, mutta kaipailemme silti myös niitä kuullaksemme – monipuolisuuden takia ja vaihtelun vuoksi. Eihän kovin monia oopperoitakaan voi miehittää yksinomaan lyyrisillä äänillä.

Yksi syy varmasti on kilpailun ikäraja. Harva oikein isoääninen laulaja kypsyy (osin ihan fysiologisista syistä) ajoissa ennen kolmenkympin virstanpylvästä niin valmiiksi, että voi ikärajojen puitteissa osallistua tällaisiin laulukilpailuihin. Toki poikkeuksiakin on, aina silloin tällöin löytyy varhaiskypsiä dramaattisia ääniä. Tämä myöhäinen kukkaan puhkeaminen on dramaattisten äänten ongelma laajemminkin kuin kilpailumielessä: nykyisin yhteiskunnassa odotetaan, että kolmikymppiset ihmiset ovat jo olleet hyvän aikaa töissä, elättävät perhettään ja maksavat asuntolainaa. Tähän yhtälöön ei välttämättä sovi kovin hyvin se, että lauluopintoja jatketaan ja uran käynnistymistä odotellaan kovin pitkään. Kaikki eivät pitkäkestoista epävarmuutta ja odottelua jaksa ja päättävät sitten lopulta jättää laulamisen ja suunnata töihin muille aloille. Tietysti jotkut ehtivät ensin tehdä työkseen jotain muuta ja ryhtyvät vasta myöhemmin laulajiksi, kuten esimerkiksi Brünnhilden roolia mm. Suomen Kansallisoopperassa ja Bayreuthissa laulanut Catherine Foster, joka ehti ennen laulajanuraansa työskennellä vuosia kätilönä – muistini mukaan hän debytoi reilusti yli kolmikymppisenä.

Toinen vaikuttava seikka on se, että laulajat valitaan tavallisesti kilpailuihin nauhakarsinnan perusteella. Ilman, että asiasta lienee tehty mitään tutkimusta, yleinen käsitys laulualalla tuntuu olevan, että dramaattista ääntä on vaikeampi saada tallentumaan kauniisti nauhalle kuin lyyristä: ainakin amatööritasoiset äänityslaitteet leikkaavat helposti äänestä yläsäveliä pois (tämä on se äänen ”kilinä”), jolloin nauhalle tallentuu pahimmassa tapauksessa lähinnä alavireistä mölinää. Samoin hyvää nauhoitusta varten iso ääni tarvitsee ison tilan, ja kaikilla nuorilla laulajilla ei välttämättä ole suuria saleja saatika ammattiäänittäjiä käytössään. Tämä on toki valitettava tilanne, mutta olisi esikarsintaraadilta aivan älytöntä riskinottoa valita laulajia kilpailuun huonosta karsintanauhasta huolimatta!

Kolmas osatekijä saattaa olla kilpailun ohjelmistovaatimus. Esimerkiksi sopivia alkuerissä tarvittavia 1600- ja 1700-luvun messu-, kantaatti-, passio- ja oratorioaarioita ei löydy niin helposti isolle äänelle kuin lyyriselle ja ketterälle. Vaikka dramaattisella äänellä pystyisikin monesti laulamaan esimerkiksi Bachia, se monien mielestä vain ”kuulostaa vääränlaiselta”, kun on totuttu tietynlaiseen esittämisen tapaan. Tietenkään dramaattiset äänet eivät ole ainoita, joille kilpailuohjelmistot tuottavat päänvaivaa – esimerkiksi lyyriset baritonit joutuvat toisinaan vastaavassa tilanteessa laulamaan bassoaarioita – mutta se olisi jo kokonaan toisen blogipostauksen paikka.

Mukavaa viimeistä alkukilpailupäivää kaikille!

Jenni Lättilä

Jenni Lättilä on suomalainen sopraano, joka viihtyy ooppera- ja konserttilavojen lisäksi myös tutkijankammiossaan, mutta viettää vapaa-aikansa kaikkein mieluiten koirineen metsän hiljaisuudessa. Jenni tekee parhaansa rikkoakseen oopperadiivoja koskevia stereotypioita, mutta rakastaa silti näyttäviä korkokenkiä intohimoisesti.

Advertisements